Vaikkei näin saa tehdä, tämä oli hoitajan mielestä hyvää kehitystä – ja tämän hoitaja totesi lapsen kuullen. lapsi oli jopa sanonut "ei" huonekaverilleen joka oli tuonut kolmannen lapsen huoneeseen. Tässä ei kai ole mitään pahaa, mutta tämä puolensa pitämisen rohkaisu on johtamassa jo huonotapaiseen ja väkivaltaiseen käyttäytymismalliin, jota emme ole kotona halunneet rohkaista.
Vaimoni kävi tänään osastolla. Hänelle on kerrottu, että lapsi kiusaa nykyään huonekaveriaan. Aiemmin lapsi oli ollut hiljaa, vaikkei saanut nukuttua, kun kaveri liikehtii yöllä. Nyt kun lasta on rohkaistu pitämään puoliaan, hän on sanonut kaverilleen, että on hiljaa. Tästä kaveri oli valittanut. että lapsi kiusaa häntä. Ruokapöydässäkin lapsi oli rikkonut lasin, kun ei ollut saanut valita juotavaansa.
Omahoitaja totesi, että tämä on edistystä, kun lapsi vihdoin näyttää tunteensa. Lasin rikkomista ei tietenkään sallita ja siitä rangaistaan työnteolla. Työnteosta tehdään siis rankaisumuoto. Mutta ongelma on, onko tämä oikeanlaista kasvatusta, että autistinen lapsi, jolla on ongelmia tunteiden ymmärtämisessä pannaan napit vastakkain ADHD-lapsen kanssa? Mitä tästä vielä seuraakaan osastolla, jossa on kovia kokeneita lapsia?
Kasvatusmalli on kuin suoraan armeijasta, jossa alokkaat pannan toisiaan vastaan. Tämä pelottaa, ja vaikka lapsi näyttää sopeutuneen osastolle ja osaavan pitää puoliaan. Todellakin olisi jo korkea aika päästä pois osastolta, jossa koko perhettä kidutetaan kaikenlaisin pakkomenetelmin. Uusin pakko on se, että meitä vanhempia yritetään pakottaa tapaamisiin R&J:n kanssa, vaikka olen selväsanaisesti pyytänyt keskustelukokoonpanon muutosta.
Soitin ylilääkärille ensimmäisen kerran vuosi sitten, kun en ymmärtänyt hoitomenetelmiä. Tämän seurauksena tulivat vierailurajoitukset, joilla pyrittiin erottamaan vanhemmat toisistaan vierailujen aikana. Vain toinen vanhemmista saa vierailla. Vain tunnin viikossa. Lisäksi vierailut piti ilmoittaa etukäteen, ja kertoa kuka tulee. Jos sovittu vanhempi ei pääse tulemaan, ei myöskään toinen vanhemmista saa tulla. "Me kyllä autamme lasta kestämään pettymyksen" totesi J. Tämmöistä diktatuuria emme ole kuitenkaan noudattaneet.
Kerran minut heitettiin ulos osastolta, kun halusin mennä kävelylle lapseni kanssa "Vanhempainohjaus"-tapaamisen jälkeen. Lapseni oli tässä näkemässä, kuinka isä pakotettiin ulos. Olisin ehkä vastustellut, mutta lapsi totesi viisaasti: "Emme kai sitten voi mennä kävelylle". Tämä laukaisi tilanteen ja jätin lapsen raskain mielin osastolle. Todellakin sai konkreettisesti tuntea, että vanhemmuudella ei ole arvoa tällä osastolla.
Muita rangaistusmuotoja on ollut mykkäkoulu, silloin kun emme ole noudattaneet osaston tiukkoja aikatauluja. Ensimmäinen mykkäkoulu pidettiin, kun vaimoni myöhästyi "vanhempain ohjaus"-tapaamisesta. Outoa oli istua kahden "mykän" kanssa samassa huoneessa, kunnes poistuivat mitään sanomatta. Alkuhämmennys oli tavaton. Toisen kerran vein lapsen myöhässä osastolle. Eikö ole aika kummalista kohdata mykistynyt J - joka ei edes kysy, miksi olemme myöhässä. Haastattelurituaalitkin jättää pitämättä. Ihmeissään sitten vaan jättää lapsen osastolle ja ihmettelee muille hoitajille tätä mykkäkoulua. Kukaan ei selitä vaikkakin hymyilevät merkitsevästi.
Toivotonta tuntuu olevan tämä sillanrakennus. Jos toinen osapuoli ei tee elettäkään lähestyä perhettä. Ei kai tämä voi näin yksipuolista olla. Jokin ratkaisu pitäisi tähän hoitoon saada - näin ei voi jatkua... Tulee mieleen "Yksi lensi yli käenpesän", jossa vapaaehtoisesti osastolle tullut potilas alistettiin pakkotoimiin aivan kuin oma lapsemme...
Tähän mennessä tapahtunut
- Tarvitsemme asianmukaista tukea
- Mistä apua psykoosi-diagnoosin saaneelle 9-vuotiaalle?
- Mitä tapahtui lapselle koulussa?
- Lapsi diagnoosien metsässä
1 kommentti:
Yle Areenasta tuli juuri dokumentti Au-lapsen kova osa. http://areena.yle.fi/tv/1708234
Siinä kerrotaan kuinka kuuden kuukauden ikäinen Ulf Westerblad todettiin kehitysvammaiseksi, hän joutui lastenkotiin ja mielisairaalaan. L
aitoksessa lapsi joutui hyväksikäytön kohteeksi. Erehdys havaittiin seitsemän vuoden päästä ja Ulf sai kodin. Ansiokaassa dokumentissa 66-vuotias Ulf pohtii kokemaansa.
Laitoshoidon vääryydet eivät jääneet 40-luvulle vaikka hoitomuodot on parantuneet. Kymmenet tuhannet lapset yksin omaan pohjoismaissa sijoitetaan laitoshoitoon, jotka usein perustuvat virheelliseen diagnoosiin ja vanhanaikaisiin käsityksiin autismin kirjon lapsien kuntoutuksesta.
Lähetä kommentti