Lastensuojelulaki 1984

Vuonna 1984 voimaan tullut lastensuojelulaki muutti lastensuojelun käsitteistöä, 

toimenpiteitä ja niihin ryhtymisen perusteita. 

Keskeisintä oli luoda systeemi, jonka avulla voidaan seurata lain toteutumista. Lastensuojelulaitoksista ei koota lainkaan yhtenäistä tiedostoa. Vain järjestöjen ja yksityisten ylläpitämien laitosten ja perhekotien tiedot sisältyvät rekisteriin yksityisistä palveluntuottajista.

Lastensuojelun kehityksen tarkastelu tilastojen pohjalta on ongelmallista.  Lastensuojelun tilastosarja katkesi 22 vuosiksi 1984 – 1990, jolloin lastensuojelutilastoa ei julkaistu.

Kehitysvammahuollon lainsäädännön kehitystä 1852-1977  

1852 Keisarillisen Majesteetin Armollinen asetus Yhteisestä waivaisholhouksesta Suomen Isoruhtinaan maassa. Tämä oli Suomen ensimmäinen sosiaalihuoltolaki. 

1879  Vaivaishoitoasetus, huoltoapu ”köyhäinkassat”. 

1922 Köyhäinhoitolaki joka määräsi kunnille  kunnalliskotien rakentamisvelvollisuuden. 

1927 Laki tylsämielisten hoitoa ja kasvatusta varten toimivien kunnallisten ja yksityisten laitosten valtionavustusta. Taattiin valtion osuus laitoksen perustamiskustannuksiin ja opettajien palkkaamiseen ja tarkemmin määrättyihin menoihin. 

1936 Lastensuojelulaki.  Turvattomien vammaisten ja vajaakykyisten lasten huolto tuli kunnan tehtäväksi. 

1946 Invalidihuoltolaki. Valtion ja kunnan sosiaalilautakunnan tehtäväksi tuli järjestää toimintakykyisyyttä lisäävät palvelut henkilölle, jolla on ruumiinvamman tai tarkemmin määritelty jatkuva sairaus. 

1956 Huoltoapulaki. Kunnan tuli järjestää puutteeseen joutuneen elatus ja hoito, muun muassa tarvittavat terveydenhuoltopalvelut, vamman vuoksi tarpeelliset apuvälineet ja tarvittava erikoishoito; huoltoavun muotoja olivat kotiavustus, hoito yksityiskodissa ja laitoshoito. 

1958 Vajaamielislaki. Kuntien velvollisuudeksi tuli järjestää vajaamielisten asukkaiden hoito. Määrättiin määräsuuruinen valtionosuus hyväksyttyihin avustuksiin lähinnä laitoshuoltoon ja päivätoimintaan. 

1977 Kehitysvammalaki. Kehitysvammahuolto tuli kunnalliseksi tehtäväksi: periaatteina olivat erityishuoltopalveluiden toissijaisuus, erityishuollon järjestäminen piireittäin, säädökset yksilöllisestä erityishuolto-ohjelmasta, laajat mahdollisuudet toiminnan ja palveluiden kehitykselle. 

Lähteet

Harjula Minna (1996). Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat 

suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800 -luvun lopulta 1930 -luvun lopulle. Hakapaino 

Oy, Helsinki. 

Kaski Markus &  Manninen Anja,  Mölsä P.  Pihko Helena (1998). 

Kehitysvammaisuus. WSOY, Porvoo. 

Nygård Toivo (1998). Erilaisten historiaa. Marginaaliryhmät Suomessa 1800-luvulla ja  

1900-luvun alussa. Atena, Jyväskylä

Pulma Panu & Turpeinen, Oiva (1987). Suomen lastensuojelun historia. Kouvolan 

kirjapaino, Kouvola.

Pösö Tarja (1993). Kolme koulukotia. Acta Universitas Tamperensis ser A vol 388. 

Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto, sosiaalipolitiikan laitos, Tampere

Susanna Leppänen (2010) Kehitysvammainen lapsi lastensuojelussa. Jyväskylän yliopisto.

Toikko Timo (2005). Sosiaalityön ideat. Johdatus sosiaalityön historiaan. Vastapaino, 

Tampere.

Vehmas Simo (2005). Vammaisuus, johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammerpaino, Tampere. 

Viitapohja Kari (2004)(2009). Kehitysvammahuollon tietopankki

         http://www.saunalahti.fi/kup/kirjat/yleishis.htm

Potilaan itsemääräämisoikeus

HE 108/2014
Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi sosiaalihuollon asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeuden vahvistamisesta ja rajoitustoimenpiteiden käytön edellytyksistä sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi uusi laki sosiaalihuollon asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeuden vahvistamisesta ja rajoitustoimenpiteiden käytön edellytyksistä. Lisäksi muutettaisiin sosiaalihuoltolakia, kehitysvammaisten erityishuollosta annettua lakia ja kunnan peruspalvelujen valtionosuudesta annettua lakia.

Uuden lain tarkoituksena olisi vahvistaa asiakkaan ja potilaan itsemääräämisoikeutta ja vähentää rajoitustoimenpiteiden käyttöä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Niissäkin tilanteissa, joissa rajoitustoimenpiteen käyttö olisi välttämätöntä sosiaali- ja terveydenhuollon toteuttamiseksi, toimenpide tulisi mitoittaa oikein ja valita aina lievin tilanteessa mahdollinen keino.

Lain rajoitustoimenpiteiden käyttöön liittyviä säännöksiä ei sovellettaisi päihdehuoltolain mukaiseen tahdosta riippumatta annettavaan hoitoon, mielenterveyslaissa tarkoitettuun tahdosta riippumattomaan hoitoon tai tutkimukseen eikä tartuntatautilaissa tarkoitettuun tartuntatautien vastustamistyöhön. Näitä säännöksiä ei sovellettaisi myöskään lastensuojeluun lukuun ottamatta säännöksiä oikeudesta päästä henkilön asuntoon tai muuhun olinpaikkaan terveydentilan tai sosiaalihuollon tarpeen selvittämiseksi.

Kehitysvammaisten erityishuollosta annettuun lakiin tehtäisiin muutokset, joita Yhdistyneiden kansakuntien vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen ratifiointi välttämättä edellyttää.