Kirjoitin pitkän kertomuksen oireistani ja pääsin HUS:n Neuro- psykiatrian poliklinikalle tutkimuksiin. Tutkimuksissa löytyi esimerkiksi helposti kuormittuva työmuisti, ja selvisi myös, että minulla on vaikeuksia lukea tunteita kasvonilmeistä. Neuropsykiatri ohitti kuitenkin loppulausun- nossa nämä oireet ja oli sitä mieltä, että minulla on vain joitakin autismin kirjon piirteitä. Koska hän ei nähnyt mitään ulospäin näkyviä sosiaalisia ongelmia silloin, kun puhuin hänen kanssaan, en voinut saada diagnoosia.
Minut palautettiin psykiatrian poliklinikalle, jossa minua ei omasta mielestäni ymmärretä eikä osata auttaa. Koen, että olen nyt vain ongelmallinen potilas, josta ei tiedetä, mitä sille pitäisi tehdä. En voi keskustella asioista kenenkään kanssa niin kuin ne itse koen, koska psykiatrian puolella lähdetään siitä, että olen normaali ihminen, joka vain pelon takia luulee, ettei osaa puhua ihmisten kanssa.
Jos joku edes sanoisi ”on tosiaan mahdollista, että oletkin erilainen kuin muut, mutta ei se haittaa. Mietitään miten voisit pärjätä piirteidesi kanssa paremmin”, minun olisi helpompi jatkaa keskustelua asiasta. Psykiatrian puolella ei tiedetä ilmeisesti Aspergerin syndroomasta tai sen yleisyydestä mitään, ja koko asia kielletään.
Nykyiset diagnoosikriteerit ovat mielestäni ongelmalliset, koska aikuiset hyvätasoiset ihmiset ja varsinkaan naiset eivät voi saada mitään diagnoosia, vaikka heillä olisikin piirteitä, jotka vaikeuttavat elämää. Vaikka ulospäin näkyvät oireet helpottaisivat aikuisena, ongelmia voi silti olla jäljellä, mutta sitten yhtäkkiä ne muuttuvatkin psyykkisiksi ongelmiksi.
Minulla on myös erilaisia lääkeyliherkkyyksiä, joita voi myös liittyä Aspergeriin, varsinkin aivojen toimintaan vaikuttaville lääkkeille. Kun minulla ei ole tästä mitään diagnoosia, sitä ei välttämättä oteta jatkossa huomioon, vaikka kuinka kertoisin itse asiasta.
Tällä hetkellä toivon, että tosiaan saan jäädä eläkkeelle, koska en näe oikein enää muuta vaihtoehtoa. Kauhukuva on, että jään vuosiksi pyörimään psykiatrisen poliklinikan ja työvoimatoimiston välille, ja minut pakotetaan työkokeiluihin, jossa on taas aivan samat ongelmat edessä kuin aina aikaisemminkin. En jaksaisi enää yhtään uupumusta ja masennusta.
Surullisinta on, että jos minulla olisi ollut sellainen työpaikka, jossa ei olisi pakko puhua eikä syödä toisten ihmisten kanssa, olisin pystynyt ihan hyvin tekemään töitä koko ajan. Naisille sosiaaliset ongelmat ovat vielä suurempi taakka kuin miehille, koska naisille ei vain sallita epäsosiaalista käytöstä. Se estää esimerkiksi uralla etenemisen hyvin tehokkaasti. Miehiä saatetaan sietää, vaikka he olisivat erikoisia, jos he kuitenkin osaavat ammattinsa.
Autismi- ja Aspergerliiton Ikääntyminen autismin kirjolla -projekti on koonnut yksien kansien väliin kaksikymmentäyksi pienoismuistelmaa Minun tarinani - kertomuksia autismin kirjolta, joissa kerrotaan, millaista on ollut elää Aspergerin oireyhtymän kanssa. Tarinat ovat eri ikäisten autismin kirjon ihmisten tai heidän omaistensa kirjoittamia ja kirja on kuvitettu kuvataiteilija Tuuli Aution vesiväritöillä. Kirjan voi tilata itselleen tai edustamalleen organisaatiolle postikulujen hinnalla osoitteesta info[at]autismiliitto.fi.
