Nadesanin mukaan 1800-luvulla diagnostinen luokittelu oli vapaampaa ja normaalisuuden käsite sallivampaa kuin nykyään. Ennen 1800-luvun loppua lapset eivät joutuneet kehityksellisen tai psykologisen tarkastelun kohteeksi ellei heidän tilansa ollut erityisen vakava ja perheensä varakas.
Viime vuosisadan puolessa välissä alettiin kiinnittää huomiota niin sanottuihin lapsuuden psykooseihin. Vuonna 1906 Italialainen Sancte de Santis kuvaili lapsia, joilla oli nyky käsityksen mukaisia autistisia piirteitä. Pari vuotta myöhemmin Itävaltalainen Theodor Heller raportoi kuusi tapausta, joissa lasten puhe oli normaalin kehityksen jälkeen nopeasti taantunut toisena tai kolmantena ikävuotena.
Molemmissa tapauksissa käytettiin ilmaisua dementia infantilis saksalaisen psykiatrin Emil Kraepelin käyttämän termin dementia praecox mukaan joka nykyään tunnetaan skitsofreniana.
