Koditon assi narrina

Säännöllisesti Panta-Pekka teki kiertokulkunsa ja poikkesi taloihin; sillä kotia ei hänellä missään ollut.

Ja vaikka häntä pidettiinkin hiukan narrina ja vaikka hänen puhtautensakaan ei suinkaan ollut kehuttava – yöt hän vietti kiukaalla porossa – niin ei häntä missään vihattu. Päinvastoin hänestä paljon pidettiin, sillä hän ei ollut ahne, ei varastanut, ikä tehnyt mitään pahaa ja pyytämättänsä hänelle annettiin ruokaa.

Monissa paikoin häntä ainakin lapset suorastaan odottivat, sillä heidän oli hauska kuunnella hänen konstejaan ja kuunnella hänen laulujaan. Tunnetuimpia hänen taidoistaan oli saada raha menemään pöydän läpi.

Toisen kätensä hän pani pöydän alle ja toisen pöydän päälle ja luki: ”Piritin, piritin, piritin” ja ykskaks raha oli siirtynyt toisesta kädestä toiseen – niin etteivät lapset sitä ainakaan huomanneet. Niinikään hänellä oli ns. vanginlukko, rautalangasta väännetty, monimutkainen pujottelulaite. Jonkilaista viulua hän oli myös soitellut ja laulaa rallitellut.

Yhtä vähän kuin kukaan tiesi hänen syntymäpaikkaansa ja -aikaansa, yhtä vähän tiedetään, missä ja milloin hän kuoli.

Panta-Pekka, Savo. Hullun kirjoissa. Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Toimittaneet Pekka Laaksonen, Ulla Piela ja Pirkko Lahti. SKS, Helsinki 1990

Tuntematon assi kerjuulla

Savolainen Panta-Pekka kierteli puolisen vuosisataa sitten säännöllisesti omassa piirissään: Juvalla, Sulkavalla, Puumalassa ja kenties muuallakin ja oli sillä alueella hyvin tunnettu. 

Mutta mikä oli hänen oikea nimensä ja missä ja milloin oli hän syntynyt, sitä ei kukaan tiennyt. Ulkonäöltään hän oli ollut tummaverinen, matala, paksuntanakka ”jähnikkä” mies, pinnastaan ”ruovin näköinen”, huulet paksut ja nenä vahva.

Luonteeltaan hän oli ollut tasaisen tyyni, ei iloinen eikä surullinen. Talvella hän veti perässään aina samaa kelkkaa, jossa oli mitä kirjavinta tavaraa: vanhaa raudan romua, hevosen kenkiä, rättiä, töppösiä, luudan ja vihdan patoja, ”heittokelloja” s.o. ”hyviä kelloja, mutta ei ollut sisävärkkiä” yms. mikä ei kellekkään muulle kelvannut.

Ylinnä kaiken päällä oli sitten kerjuupussi. Ja Panta-Pekalla itsellään oli jalassa hirveän suuret töppöset, joiden sanottiin painaneen 9 naulaa. Kesällä hän vitsapannoilla sitoi jalaksen alle akselin pyörineen ja sai sitten kärrit, joita vetää jurrasi. Nimensä Panta-Pekka oli saanutkin niistä vitsapannoista, joita hän kaupitteli.

Panta-Pekka, Savo. Hullun kirjoissa. Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Toimittaneet Pekka Laaksonen, Ulla Piela ja Pirkko Lahti. SKS, Helsinki 1990