Jääkaappiäidit

Käsite "jääkaappiäidit" sai alkunsa Kannerin johtopäätelmistä. Hän uskoi, että autismi on ympäristötekijöiden aiheuttamaa kyvyttömyyttä. Kanner tutki 11 lasta. Lasten vanhemmat hyvin koulutettuja ja älykkäitä. He olivat Kannerin mielestä kuitenkin emotionaalisesti kylmiä ja halusivat mieluiten olla yksin. (Collan, Autistiset ja psykoottiset lapset 1987, 13). 

Todellisuus ei kuitenkaan aina ole sitä, miltä se näyttää, sillä autistinen lapsi ei kykene vastaamaan äidin hellyyden osoituksiin ja tunteisiin, jolloin äiti voi turhautua. Tämä turhautuneisuus saattaa ulkopuolisen silmissä vaikuttaa ensinäkemältä "kylmyydeltä".

Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan autismi ymmärretään lapsuuden psykoosina tai psykoottisena suojautumisena ympäristöstä. "Persoonallisuuden kehitys on pysähtynyt. Tunne-elämä on häiriytynyt, ja lapsi ei kykene saamaan yhteyttä äitiin tai muihin ihmisiin. Lapsi ei elä todellisuudessa. Hän sulkeutuu ja vastustaa kaikkea muutosta".

"Hoitomuotona käytetään terapiaa, jossa äiti-lapsi -suhdetta yritetään lujittaa. Holding -terapia on yksi käytetyistä terapiamuodoista. Siinä lasta pidetään sylissä lapsen vastusteluista huolimatta. Fyysisellä kontaktilla ja läheisyydellä yritetään murtaa lapsen autismi".

"Psykodynaamisella näkemyksellä autismissa tarkoitetaan psykoanalyyttisesti suuntautuvaa teoriaa ja siihen pohjautuvaa hoitoa. Sen mukaan autismi ymmärretään lapsuuden psykoosina tai psykoottisena suojautumisena, joka pysähdyttää persoonallisuuden kehityksen. Ydinkysymyksenä on lapsen tunne-elämän salpautuminen, pystymättömyys havaitsemaan ihmistä, joka ei ihmisenä ole olemassa hänelle".

"Tällainen lapsi ei elä todellisuudessa, jossa hän oppii toimimaan ihmisenä, löytämään uusia asioita, tekemään valloituksia ja valvomaan toimintaansa ja tunteitaan. Hänen minänsä, itseytensä ei näytä edes ruumiillisena minänä eriytyvän ympäristön esineistä. Autistinen lapsi saattaa kiinnittyä johonkin elottomaan esineeseen. Hän sulkeutuu äärimmäisen rajoittuneeseen maailmaan ja vastustaa kaikkea uutta ja muutosta".

"Psykodynaamisen näkemyksen merkittävin edustaja on tohtori Margaret S. Mahler, joka on tehnyt mittaavan elämäntyön rakentaessaan teorian lapsen psykologisesta syntymästä omaksi itseksi, minäksi. Tätä normaalia, kolmen ja puolen vuoden ajan kestävää vähittäistä irtautumista kiinteästä tunnesuhteesta äitiin hän on selvitellyt vuosikymmenien ajan objektiivisissa tutkimuksissaan".

"Lapsuuden psykoosit Mahler määrittelee selkeästi tämän normaalin kehityskulun eriasteisina häiriintymisinä. Margaret Mahlerin klinikalla New Yorkissa hoidetaan hänen teoriansa pohjalta autistisia lapsia kolmisuhde- (tripartite-) terapiassa, jossa äidin ja lapsen ja terapeutin yhdessäolotapahtumaan liittyy runsaasti muita tarpeellisia hoitotapahtumia ja työskentelyyn kiinteää, keskinäistä yhteistyötä".



Lähde:
http://wwwedu.oulu.fi/sampo/97-98/vaka/cumu/psykopaatit/autismi.htm

Asperger-lapsi psykiatrisessa osastohoidossa

Lapsemme hoidossa on nyt alkamassa uusi vaihe. Jo alkuvuodesta puhui oma hoitaja siitä, että toisin kuin aiemmin lapsi on alkanut pitää puoliaan ja tässä häntä on pyritty rohkaisemaan. Hän oli syönyt ruokapöydässä kaikki perunamuusit, eikä jättänyt mitään vieruskaverilleen. 

Vaikkei näin saa tehdä, tämä oli hoitajan mielestä hyvää kehitystä – ja tämän hoitaja totesi lapsen kuullen. lapsi oli jopa sanonut "ei" huonekaverilleen joka oli tuonut kolmannen lapsen huoneeseen. Tässä ei kai ole mitään pahaa, mutta tämä puolensa pitämisen rohkaisu on johtamassa jo huonotapaiseen ja väkivaltaiseen käyttäytymismalliin, jota emme ole kotona halunneet rohkaista.

Vaimoni kävi tänään osastolla. Hänelle on kerrottu, että lapsi kiusaa nykyään huonekaveriaan. Aiemmin lapsi oli ollut hiljaa, vaikkei saanut nukuttua, kun kaveri liikehtii yöllä. Nyt kun lasta on rohkaistu pitämään puoliaan, hän on sanonut kaverilleen, että on hiljaa. Tästä kaveri oli valittanut. että lapsi kiusaa häntä. Ruokapöydässäkin lapsi oli rikkonut lasin, kun ei ollut saanut valita juotavaansa.

Omahoitaja totesi, että tämä on edistystä, kun lapsi vihdoin näyttää tunteensa. Lasin rikkomista ei tietenkään sallita ja siitä rangaistaan työnteolla. Työnteosta tehdään siis rankaisumuoto. Mutta ongelma on, onko tämä oikeanlaista kasvatusta, että autistinen lapsi, jolla on ongelmia tunteiden ymmärtämisessä pannaan napit vastakkain ADHD-lapsen kanssa? Mitä tästä vielä seuraakaan osastolla, jossa on kovia kokeneita lapsia?

Kasvatusmalli on kuin suoraan armeijasta, jossa alokkaat pannan toisiaan vastaan. Tämä pelottaa, ja vaikka lapsi näyttää sopeutuneen osastolle ja osaavan pitää puoliaan. Todellakin olisi jo korkea aika päästä pois osastolta, jossa koko perhettä kidutetaan kaikenlaisin pakkomenetelmin. Uusin pakko on se, että meitä vanhempia yritetään pakottaa tapaamisiin R&J:n kanssa, vaikka olen selväsanaisesti pyytänyt keskustelukokoonpanon muutosta.

Soitin ylilääkärille ensimmäisen kerran vuosi sitten, kun en ymmärtänyt hoitomenetelmiä. Tämän seurauksena tulivat vierailurajoitukset, joilla pyrittiin erottamaan vanhemmat toisistaan vierailujen aikana. Vain toinen vanhemmista saa vierailla. Vain tunnin viikossa. Lisäksi vierailut piti ilmoittaa etukäteen, ja kertoa kuka tulee. Jos sovittu vanhempi ei pääse tulemaan, ei myöskään toinen vanhemmista saa tulla. "Me kyllä autamme lasta kestämään pettymyksen" totesi J. Tämmöistä diktatuuria emme ole kuitenkaan noudattaneet.

Kerran minut heitettiin ulos osastolta, kun halusin mennä kävelylle lapseni kanssa "Vanhempainohjaus"-tapaamisen jälkeen. Lapseni oli tässä näkemässä, kuinka isä pakotettiin ulos. Olisin ehkä vastustellut, mutta lapsi totesi viisaasti: "Emme kai sitten voi mennä kävelylle". Tämä laukaisi tilanteen ja jätin lapsen raskain mielin osastolle. Todellakin sai konkreettisesti tuntea, että vanhemmuudella ei ole arvoa tällä osastolla.

 Muita rangaistusmuotoja on ollut mykkäkoulu, silloin kun emme ole noudattaneet osaston tiukkoja aikatauluja. Ensimmäinen mykkäkoulu pidettiin, kun vaimoni myöhästyi "vanhempain ohjaus"-tapaamisesta. Outoa oli istua kahden "mykän" kanssa samassa huoneessa, kunnes poistuivat mitään sanomatta. Alkuhämmennys oli tavaton. Toisen kerran vein lapsen myöhässä osastolle. Eikö ole aika kummalista kohdata mykistynyt J - joka ei edes kysy, miksi olemme myöhässä. Haastattelurituaalitkin jättää pitämättä. Ihmeissään sitten vaan jättää lapsen osastolle ja ihmettelee muille hoitajille tätä mykkäkoulua. Kukaan ei selitä vaikkakin hymyilevät merkitsevästi.

Toivotonta tuntuu olevan tämä sillanrakennus. Jos toinen osapuoli ei tee elettäkään lähestyä perhettä. Ei kai tämä voi näin yksipuolista olla. Jokin ratkaisu pitäisi tähän hoitoon saada - näin ei voi jatkua... Tulee mieleen "Yksi lensi yli käenpesän", jossa vapaaehtoisesti osastolle tullut potilas alistettiin pakkotoimiin aivan kuin oma lapsemme...

Tähän mennessä tapahtunut

• Tarvitsemme asianmukaista tukea
• Mistä apua psykoosi-diagnoosin saaneelle 9-vuotiaalle?
• Mitä tapahtui lapselle koulussa?
• Lapsi diagnoosien metsässä