Isät epäilevät koneistoa, vaikka vika on mielessä

Tutkimusjakson loppukeskustelu käytiin Arvo Ylpön perustamassa sairaalassa. Isäni aikoinaan kertoi, että minut oli viety Ylpölle tutkittavaksi, kun olin pieni. En itse muista tapahtumaa, sillä olin tuolloin todennäköisesti alle kaksivuotias. - Ihan normaali poika tämä on, oli Ylppö todennut*. 

Lasten psykiatrian osaston ylilääkäri antoi pojastamme diagnoosin. Hän oli katsonut, kuinka lapseni oli leikkinyt osaston lattialla siinä missä muutkin lapset. Hän kertoi, että tutkimuksissa oli selvinnyt lapsen älykkyysosamääräksi 70, joka on älyllisen kehitysvamman raja-arvo.  Tämä merkitsi, että lapsella ei olisi tulevaisuutta työelämän vaativimmissa tehtävissä. Lisäksi lapsi kärsi psykoosista.

Ihmettelimme, kuinka  lapsemme voi olla  älyllisesti kehitysvammainen, sillä olihan hän oppinut soittamaan viulua 4-vuotiaana sekä seuraamaan nuotteja ja lukemaan 5-vuotiaana. - Nämä taidot voi kehitysvammainenkin oppia mekaanisesti, totesi ylilääkäri. Tällöin kysyin, eikö kyseessä voinut olla Asperger, sillä lapsen lähisuvussa on neurologisia diagnooseja kuten epilepsia sedällä ja Asperger serkulla. 

Ylilääkäri sulki kategorisesti pois neurologiset oireet: - Ei teitä olisi lähetetty psykiatrian osastolle, mikäli olisi havaittu neurologisia oireita. Kyllä kyse on psykoosista: - Isät epäilevät koneistoa, vaikka vika on mielessä. Kun lapsen isänä edelleenkin sitkeästi epäilin lääkärin kantaa, totesi ylilääkäri lopuksi: - Pidättekö minua hulluna - kyllä se joku toinen täällä on hullu. 

Ylilääkärin mukaan kaikki toivo ei kuitenkaan ole menetetty, sillä on olemassa lasten pitkäaikaisosasto, jossa psykoosi voitaisiin parantaa. Hoito kestäisi kaksi vuotta. 

*) Myöhemmin olen miettinyt oliko minussa  lapsena jotain erikoista. Sen muistan, kuinka olin raivonnut hirveästi, kun en ollut päässyt isäni mukaan matkalle. Seuraava muistoni on huutamassa ja seisomassa maalaissairaalan pinnasängyssä. 

Kun kysyin tapahtumasta äidiltäni myöhemmin, oliko kyseessä hinkuyskä, koska isäni kertoi meidän sairastaneen sen lapsena. Äitini sanoi, se ei ollut hinkuyskä, muttei halunnut kertoa tarkemmin, miksi minut oli viety sairaalaan.