Vammaisuus oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaisessa yhteiskunnassa marginaalinen ongelma.
Tuolloin myös yhteiskunnan eri tahoilla, kirkolla, koulu- ja oikeuslaitoksella, sairaan- ja köyhäinhoidolla sekä lastensuojelulla, oli kullakin omat liittymäkohtansa ja intressinsä suhteessa vammaiskysymykseen.
Vuonna 1880 tuli Suomessa voimaan keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan köyhien ja kroonisesti mielisairaiden hoidosta perustamalla köyhäintalojen yhteyteen erillisiä osastoja mielisairaille. Näin syntyivät kunnalliskodit, joissa hoitoa saivat vanhusten, köyhien ja mielisairaiden lisäksi tylsämieliset vielä 1900-luvun puolivälin jälkeenkin.
Lastenkotien toiminnassa nähtiin kuitenkin suuria puutteita, ja laiminlyödyt lapset tulivat edelleen laitoksissakin laiminlyödyiksi. Hämeen Lammille perustettiin Weikkolan lastenkoti 35 pojalle. Toiminnasta vastasi kanttori Siljander, joka löi laimin sekä lapset että laitoksen.
Toikko mainitsee että tuohon aikaan kansalaisliikkeiden toiminta kohdistui enimmäkseen yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Lastenhuollon siirtyminen valtion ohjaukseen 1900-luvun alussa edesauttoi lastensuojelukysymysten ratkaisua.
Vuonna 1927 Suomessa myös yksityiset tylsämielislaitokset pääsivät valtionavun piiriin ja perustettiin myös joukko yksityisiä vajaamielislaitoksia. Ensimmäinen kunnallinen laitos oli Seinäjoen piirisairaalan tylsämielishoitola, jonka ensimmäinen vaihe otettiin käyttöön vuonna 1929.
Lastenkotien toiminnassa nähtiin kuitenkin suuria puutteita, ja laiminlyödyt lapset tulivat edelleen laitoksissakin laiminlyödyiksi. Hämeen Lammille perustettiin Weikkolan lastenkoti 35 pojalle. Toiminnasta vastasi kanttori Siljander, joka löi laimin sekä lapset että laitoksen.
Toikko mainitsee että tuohon aikaan kansalaisliikkeiden toiminta kohdistui enimmäkseen yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Lastenhuollon siirtyminen valtion ohjaukseen 1900-luvun alussa edesauttoi lastensuojelukysymysten ratkaisua.
Vuonna 1927 Suomessa myös yksityiset tylsämielislaitokset pääsivät valtionavun piiriin ja perustettiin myös joukko yksityisiä vajaamielislaitoksia. Ensimmäinen kunnallinen laitos oli Seinäjoen piirisairaalan tylsämielishoitola, jonka ensimmäinen vaihe otettiin käyttöön vuonna 1929.
Lähteet:
Harjula Minna (1996). Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat
suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800 -luvun lopulta 1930 -luvun lopulle. Hakapaino
Oy, Helsinki.
Kaski Markus & Manninen Anja, Mölsä P. & Pihko Helena (1998).
Kehitysvammaisuus. WSOY, Porvoo.
Nygård Toivo (1998). Erilaisten historiaa. Marginaaliryhmät Suomessa 1800-luvulla ja
1900-luvun alussa. Atena, Jyväskylä
Pulma Panu, Turpeinen, Oiva (1987). Suomen lastensuojelun historia. Kouvolan
kirjapaino, Kouvola.
Pösö Tarja (1993). Kolme koulukotia. Acta Universitas Tamperensis ser A vol 388.
Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto, sosiaalipolitiikan laitos, Tampere
Susanna Leppänen (2010) Kehitysvammainen lapsi lastensuojelussa. Jyväslylän yliopisto.
Toikko Timo (2005). Sosiaalityön ideat. Johdatus sosiaalityön historiaan. Vastapaino,
Tampere.
Vehmas Simo (2005). Vammaisuus, johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammerpaino, Tampere.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti