Autismitutkimuksen historiaa

Autismia pidettiin ennen pysyvänä diagnoosina. Aikuisuuden koittaessa laitoksissa kasvaneen ihmisen kehitys pysähtyi usein alkaen myöhemmin taantua. Laitosten ulkopuolella asuneiden tilanne oli toinen, mutta luotettavien seurantatutkimusten puuttuessa autismin kirjon selviytyjiin ei ole aiemmin kiinnitetty huomiota. 


“Autismin isä” Leo Kanner diagnosoi yksitoista autistista lasta vuonna 1943, jolloin nämä olivat alle 12-vuotiaita (Kanner 1943). Hän laati seurantaraportin entisten potilaittensa kehittymisestä 28 vuotta myöhemmin (Kanner 1971). Vain kaksi pystyi osallistumaan työelämään. 


Hans Asperger sai kuitenkin toisenlaisia tuloksia vuonna 1944 julkaistussa väitöskirjassaan. Asperger oli seurannut kahtasataa potilastaan aikuisuuteen ja huomannut, että autistisia piirteitä omaavat ihmiset muodostavat laajan kirjon eri tyyppisiä tapauksia. Osalla oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ajattelussa ja käyttäytymisessä, kun taas osa kykeni huippusaavutuksiin työelämässä. 


Varhaiset seurantatutkimukset eivät olleet vertailukelpoisia tai luotettavia tutkittavien pienen lukumäärän ja yhtenäisten seurantamenetelmien puutteen vuoksi. Niissä ei myöskään arvioitu hoidon tai ympäristön vaikutuksia lasten ja nuorten kehittymiseen. 

Laitoshoidon vähentäminen 2000-luvulla näyttää vaikuttaneen myönteisesti. Laitoshoito on kuitenkin koskenut vain murto-osaa autismin kirjon henkilöistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana myös seurantamenetelmät ovat parantuneet (Henninger 2013).

Kirjallisuutta
Henninger Natalie A., Taylor Julie Lounds (2013) Outcomes in adults with autism spectrum disorders: a historical perspective Autism 2013 17: 103
Kanner L (1943) Autistic disturbances of affective contact. Nervous Child 2: 217–250.
Kanner L (1971) Follow-up study of eleven autistic children originally reported in 1943.

Julkaistu Puoltaja maaliskuu 13, 2014