...sekä lääkärit että potilaat arvioivat kiireen ja riittämättömän henkilökuntamäärän heikentävän hoidon laatua eniten. Potilaan ja lääkärin vuorovaikutusta he sen sijaan arvioivat jossain määrin eri tavalla: lääkärit ajattelivat yksityisyyden ja potilaan arvostuksen toteutuvan hyvin, mutta potilaat kokivat näiden asioiden toteutumisen heikoksi. Potilaat olisivat toivoneet myös enemmän tietoa sairaudestaan ja mahdollisuutta osallistua hoitonsa suunnitteluun, kuten tuoreessa englantilaisessa tutkimuksessa (1).
Potilaille hoidon laatu on kokemuksellista; heille laadun yksikkönä ei toimi tilasto eikä numero. Ystävällinen kohtelu, kiinnostunut henkilökunta, mahdollisuus osallistua hoitopäätöksiin, riittävä ajankäyttö, opastus ja neuvonta sekä lääkärin hyvä ammattitaito ovat mittarin tärkeimmät tekijät. Palvelujen saatavuus, työntekijöiden tavoitettavuus ja pysyvät hoitosuhteet sijoittuvat myös potilaiden prioriteettilistalle (1).
Sairastuessaan ihminen joutuu luopumaan oman ruumiinsa yksityisyydestä ja osasta identiteettiään, mikä loukkaa inhimillistä arvokkuutta ja koskemattomuutta. Jostain syystä sairaalan, armeijan ja vankilan sisääntuloseremoniat muistuttavat toisiaan: riisuudutaan ilkosilleen, omat vaatteet vaihdetaan ankeisiin kaapuihin ja sitten reippaasti tupaolosuhteisiin. Kaikkiin liittyy kokemus hallinnan tunteen menettämistä. Häpeän tunteet lievittyvät oleellisesti, jos henkilökunta jaksaa ja ehtii kohdata potilaan arvostavasti. Jos potilas sen sijaan kokee muuttuneensa heillekin ei-keneksikään, hän alkaa usein pelätä, toteutuuko hänen sairautensakaan hoito parhaalla mahdollisella tavalla.
Kuten kuopiolaisten tutkimus tässä lehdessä osoittaa, nuoret ja koulutetut potilaat vaativat hoidoltaan eniten. Potilaiden tyytymättömyys siihen, että sairastaminen on niin julkista, on noussut viime vuosina esiin myös muiden maiden lehdistössä (2). Tyypillistä on, ettei lääkäri välttämättä huomaa toiminnassa mitään erityistä, mutta potilas loukkaantuu. Sairaana ihminen muuttuu herkkätuntoisemmaksi. Mikä ei ole hienotunteista ja empaattista, tuntuu kylmältä. Juuri tämä muutos tekee potilaan ja lääkärin käsityksen hoidon laadusta erilaiseksi.
Yhä enemmän on potilaita, jotka etsivät tietoa sairaudestaan ja haluavat olla mukana päätöksenteossa. Päättämistä tärkeämpää monelle on, että lääkäri kuuntelee, arvostaa potilaan kysymyksiä ja kertoo eri vaihtoehdoista. Internet ja potilasjärjestöt kouluttavat potilaista oman sairautensa asiantuntijoita. Tämä tarkoittaa potilas-lääkärisuhteen muuttumista yhteistyöksi ja edellyttää painopisteen siirtämistä piirun verran potilaan suuntaan. Asiantunteva potilas voi olla vaativa, mutta myös hyvä yhteistyökumppani, sillä osallistuminen hoitopäätöksen tekemiseen tarkoittaa myös vastuun ottamista sen toteutumisesta. Kehittyneiden maiden lääketiede on muuttunut sairauksia ehkäisevään suuntaan, ja silloin potilaan oman osuuden tuleekin korostua.
Pitäisikö potilaiden kritiikkiä kuunnella? Eihän meillä ole potilaista julkisella sektorilla pulaa.
Monien mielestä taitava operoija on sentään parempi vaihtoehto kuin ystävällinen tumpelo. Vastakkain on tässä kuitenkin asetettu väärät vaihtoehdot, sillä nämä ominaisuudet eivät ole toisistaan riippuvia. Miksi potilaan pitäisi osallistua hoitopäätöksiin, kun lääkäri kuitenkin tietää paremmin? Ja eikö sairaalassa kuulukin olla ankeaa, eihän sinne viihtymään ole tultu? Vaikka unohtaisimme potilaslain edellyttämän inhimillisen kohtelun ja potilaan oikeuden osallistua hoitoonsa (3), jää jäljelle p:n arvoja - tyytyväiset ja aktiiviset potilaat nimittäin sitoutuvat omaan hoitoonsa ja tervehtyvät. Lääkärikin jaksaa paremmin hoitosuhteiden onnistuessa.
Hienotunteisuus ja potilaiden toiveiden huomioon ottaminen edellyttävät riittävää ja hyvinvoivaa henkilökuntaa sekä halua parantaa laatua. Potilaiden kohtelun parantamisen edellytyksenä on myös vuorovaikutustaitojen lisääminen. Koulutusta tulisikin järjestää kiinnostuneille lääkäreille ja kaikille sairaalan työntekijöille, naulakko-, infopiste- ja kahvilatyöntekijöitä unohtamatta.
Suomen Lääkärilehti Vsk. 61 • Nr: 5 / 2006 • s. 399
Päivi Hietanen: Asiantunteva potilas on vastuullinen yhteistyökumppani
1. Coulter A. The NHS revolution: Health care in the market place. What do patients and the public want from primary care? BMJ 2005;331:1199-200.
2. Carey B. Being a patient: In the Hospital, a Degrading Shift From Person to Patient. The New York Times, August 16, 2005.
3. Saarni S, toim. Lääkärin etiikka. Suomen Lääkäriliitto 2005.
1 kommentti:
Autismi on edelleen eräs väärin ymmärretyimpiä ongelmia. Sen näkee tämänkin palstan kysymyksistä ja keskusteluista. Ikävä kyllä lääkärikunnan asenteissa on vielä paljon korjattavaa. Monissa tapauksissa potlaan ja hänen sukulaistensa ääntä ei kuunnella ja lopputulos on monissa perheissä kärimysnäytelmä, jolla ei näytä olevan loppua.
Eräs lääkäri sanoi ystävälleni. "Te olette sairautenne paras asiantuntija" Tämä asenne rohkaisi häntä, ja Hän uskalsi sanoa lääkärille: "Kun vahigossa jätin pillerin väliin oloni parantui". Niimpä lääkäri heti vähensi lääkitystä - positiivisin seurauksin.
Harvoin lääkärillä on sama kokemus sairaudesta, kuin potilaalla. Mutta liian usein lääkäri teeskentelee "parasta asiantuntemusta" luodakseen itsestään luotettavan kuvan asiakkaalleen. Potilaan käsitys lääkäristä muodostuu kuitenkin käytännön kokemuksen perusteella.
Fiksut lääkärit kuuntelevat potilasta. Potilas on ensisijainen tietolähde. Potilaan tietämys sairauksista on kasvanut internetin ansiosta. Niimpä Lääkärilehdessäkin kerrottiin tapauksesta, jossa potilas oli selvittänyt suvussa olevan perinnöllisen sairauden, jota lääkärit eivät olleet tunnistaneet.
Lähetä kommentti