Arvostammeko lahjakkuutta vai yrittämistä?

Useimmat ihmiset uskovat, että menestyksen avaimet on lahjakkuudessa. Professori Carol S. Dweck haluaa kuitenkin murtaa tämän käsityksen.
Oheinen kirjoitus pohjaa hänen artikkeliinsa The Secret to Raising Smart Kids*, jossa perustellaan, miksi koulutuksessa ja työssä tulisi arvostaa yrittämistä lahjakkuuden sijasta.

Joonas menestyi ala-asteella. Koulutehtävistä hän suoriutui rutiinilla. Joonas jopa ihmetteli, miksi hänen kavereillaan oli vaikeuksia. Vanhemmat kertoivat, että menestyminen vaatii matemaattista lahjakuutta, jota hänellä oli enemmän kuin muilla. Yläasteella Joonas kuitenkin menetti mielenkiintonsa koulunkäyntiin. Hän ei tehnyt enää kotitehtäviään eikä harjoitellut kokeisiin. Seurauksena arvosanat laskivat. Vanhemmat yrittivät rohkaista nuorta kehumalla häntä fiksuksi pojaksi. Mutta se ei motivoinut Joonasta. Koulutehtävät olivat hänestä ikäviä ja turhia, koska hän osasi jo kaikki.

Televisiossa etsitään kykyjä ja idoleja. Uskomme, että lahjakkuus ja erikoiskyvyt on avain menestykseen. Vanhemmat rohkaisevat ja kehuvat nuortaan fiksuksi, vaikka hän ei pärjäisi jossain kouluaineessa, jottei tämä menettäisi itsetuntoaan. Lahjakkuuden korostaminen saa nuoren pelkäämään epäonnistumisia. Uusien haasteiden ja vaikeuksien edessä, kun asiat eivät aukene helposti nuori kokee itsensä helposti avuttomaksi, tyhmäksi ja kyvyttömäksi. Hän ei luota itseensä eikä jaksa ponnistella yrittääkseen vaikeuksien edessä enemmän ja korjatakseen omia virheitään.

Lahjakkuuden korostaminen voi antaa väärän viestin nuorelle. Hän kuvittelee, että lahjakkuus merkitsee, että oppi tulee ilman ponnisteluja. Kun kouluaineissa tulee hyviä tuloksia lasta saatetaan pidetään lahjakkaana. Harvoin ajatellaan, että hyvien suoritusten takana on paljon työtä ja ponnisteluja. Lapset saattavat näyttää lahjakkailta koulussa, mutta silti hän käyttää kotona kaiken vapaa-aikansa koulutehtävien tekemiseen. Yleinen uskomus on, että menestys johtuu lahjakkuudesta, jota pidetään yleensä pysyvänä ominaisuutena.

Koulussakin usein vähätellään ponnisteluja ja ylistetään opiskelijoiden lahjakkuutta. Nuoret haluavat näyttää lahjakkailta eivätkä kerro, kuinka paljon työtä heidän pitää tehdä. Se tekisi heidät toisten lasten edessä “tyhmiksi” sillä koulussa pitää näyttää fiksulta. Ponnisteluja hävetään kun pitää näyttää älykkäiltä. Tämä usko lahjakkuuteen saa lapset välttämään haasteita ja pelkäämään virheitä oppiaineissa, jotka tuntuvat vaikeilta. Ponnistelut ja kova työ nähdään enemmän uhkana omalle itsetunnolle kuin tilaisuutena kehittää omaa osaamistaan ja oppia uutta. Sen sijaan, että otettaisiin “härkää sarvista kiinni” haasteet saa lapsen tai nuoren kadottamaan itseluottamuksensa ja motivaationsa kun työ osoittautuu odotettua vaikeammaksi.

Korostamalla lahjakkuutta vahvistetaan käsitystä pysyvistä kyvyistä. Tämä estää nuorta panostamasta siihen mitä haluaisi tehdä. Kun nuori uskoo omaan kasvupotentiaaliinsa, tämä rohkaisee hänet ponnistelemaan oppiakseen. Usko omiin ponnisteluihin auttaa häntä pärjäämän niin koulussa kuin muussakin elämässä.

Tilaisuus oppia epäonnistumisista
Pavlovin koirakokeissa eläin menetti toivonsa, kun ei onnistunut toistuvien yritysten jälkeen saamaan herkkupalaansa. Nuorikin voi oppia avuttomaksi. Kaikki eivät kuitenkaan menetä toivoaan. Useimmat ihmiset ovat sisukkaita. Miksi kuitenkin jotkut antavat nopeammin periksi kuin toiset? Tähän vaikuttaa omat käsitykset ja kokemukset aikaisemmista epäonnistumisista.

Silloin kun epäonnistumisen uskotaan johtuvan omasta lahjattomuudesta yrittämisen puutteen sijasta annetaan helposti periksi. Kun matematiikan tehtävät eivät onnistuneet alkuponnisteluista huolimatta opiskelijat kokivat itsensä tyhmiksi ja lopettivat työnteon. Ongelmat ratkesivat, kun nuoria rohkaistiin yrittämään yhä kovemmin tehtävien vaikeutuessa. Mottona oli “vaikeuksien kautta voittoon”.

Kun toista opiskelijaryhmää kehuttiin helppojen tehtävien suorittamisesta “olettepa fiksuja!”, he eivät enää jaksaneet tehdä vaikeampia tehtäviä. Tämä osoitti, että ponnisteluista palkitseminen paransi suoritusta, kun itsetunnon kohottaminen tyhjällä kehulla passivoitti opiskelijat.

Sinnikkäimmät opiskelijat eivät sure epäonnistumisiaan vaan näkevät vastoinkäymiset haasteina, jotka pitää ratkaista. Ongelmien ratkaisukyky heikkeni opiskelijalla, joka selitti virheitään vetoamalla tyhmyyteensä.

Menestyvä opiskelija taas kiinnitti huomiota virheiden korjaamiseen ja taitojensa parantamiseen: “Täytyy lukea tehtävä tarkemmin”. Sitten hän veti hihansa ylös, hieroi käsiään, nuolaisi huuliaan ja totesi: “Minä pidän haasteista!”. “Minä pidän tehtävistä, joista voi oppia uusia asioita!” Ne opiskelijat, jotka ottivat tehtävät haasteena suoriutuivat paremmin, kuin ne, jotka halusivat vain hyviä arvosanoja.

Fiksuja vai sisukkaita opiskelijoita?
Hakutilanteeseen opiskelijat koulutetaan näyttämään fiksuilta; kättelemään ja katsomaan silmin. Mutta riittääkö tämä? Usein nämä “hyvät tyypit” osoittautuvat käytännössä auttamattoman laiskoiksi ja saamattomiksi. Ollaan liian “lahjakkaita” ja fiksuja opiskelurutiinien edessä tekemään kovaa työtä. Mutta tarvitaanko heitä? Tarvitsevatko he opiskelupaikkaa? Ei työelämäänkään valita tyhjänpäiväisen fiksuuden perusteella. Fiksut saattavat pärjätä työhaastattelussa, mutta eivät kestä kovaa työtä tai opiskelua.

Monet opiskelijat eivät jaksa panostaa kovaan työhön, jota kaikki työt viimekädessä ovat. Joillekin opiskelupaikka on hätävara. Toiset menevät opiskelemaan, koska työhön on vaikea päästä. Samaan aikaan ilman opiskelupaikkaa jäävät monet potentiaaliset työmyyrät, joita ei otettu koska eivät katsoneet silmiin, kätelleet reippaasti ja näyttäneet tarpeeksi fiksuilta tai “hyviltä tyypeiltä”. Haluammeko “hyviä tyyppejä” vai “ahkeria työmyyriä” ? Haemmeko smartteja pintaliitäjiä vai innokkaita syväsukeltajia, jotka ovat valmiita panostamaan opiskeluun ja kovaan työhön?

Monet avuttomat opiskelijat uskovat, että älykkyys on pysyvä ominaisuus, joka ei muutu: sitä on tietty määrä ja siinä se. Nämä helposti menettävät itseluottamuksensa, koska eivät usko pystyvänsä vaikuttamaan lahjakkuuteensa. He välttävät haasteita, koska ne altistaa virheille, jotka saa heidät näyttämään lahjattomilta. Kuten Joonas, nämä lapset eivät uskalla ponnistella koska uskovat, että kova työ saa heidät näyttämään tyhmiltä.

Omiin ponnisteluihin uskovat oppilaat sensijaan näkevät lahjakkuuden haasteena jota voi kehittää kovalla työllä. Oppiminen on heille tärkeintä. Jos uskot, että voit kehittää kykyjäsi, haluat haluat myös tehdä töitä kykyjesi eteen. Jos vaikeudet johtuu sisun puutteesta, parempiin tuloksiin päästään kovemmalla työlä. Oikealla asenteella haasteet ovat selvittämistä varten. Ne voivat antavat masennuksen sijasta puhtia ja energiaa. Haasteita on turha pelätä, sillä ne tarjoavat tilaisuuden yhtälailla uuden oppimiseen kuin virheiden korjaamiseen ja työn hiomiseen. Näin ajattelevat opiskelijat pärjäävät sisullaan hyvin vaikeissakin olosuhteissa niin opiskelussa kuin muussakin elämässä.

Eräässä tutkimuksessa tutkittiin kahta ryhmää opiskelijoita. Toinen ryhmä uskoi pärjäävänsä fiksuudella ja toinen sisukkuudellaan. Sisukkaille opiskelijoille oppiminen oli tärkeämpää kuin arvosanat. Nämä arvostivat kovaa työtä ja uskoivat, että kyvyt kasvaa sisukkaasti ahkeroimalla. He ymmärsivät, että jopa lahjakkaatkaan opiskelijat eivät saavuta tuloksia ilman kovaa työtä. Jos tulokset eivät vastanneet heidän odotuksiaan, he eivät menettäneet toivoaan, vaan sai heidät ponnistelemaan ahkerammin tai vaihtamaan opiskelumenetelmiään niin, että saivat tavoitteensa toteutettua.

Ne opiskelijat, jotka uskoivat pärjäävänsä fiksuudellaan luottivat lahjakkuuteen ja halusivat mieluummin näyttää älykkäiltä kuin panostaa opiskeluunsa. He näkivät ponnistelun negatiivisena ja uskoivat, että kova työ oli osoitus lahjattomuudesta. He ajattelivat, että “hullu paljon työtä tekee, viisas pärjää vähemmälläkin”. Lahjakas onnistuu ilman työtäkin. Heille huono arvosana oli merkki lahjattomuudesta, tai se oli väärin perustein annettu. He eivät uskoneet, että kovalla työlläkään kykyjä voisi kehittää silloin kun lahjoja puuttuu. Tämä ei asenne rohkaissut heitä, selvitäkseen he olivat valmiita teettämään pääsykoetehtävänsä kaverillaan tai lunttaamaan kokeissa.

Vaikka alunperin molemmat ryhmät olivat yhtä hyviä matematiikassa, tehtävien vaikeutuessa “fiksut” opiskelijat menettivät itseluottamuksensa ja heidän tuloksensa heikkeni. “Sisukkaat” sen sijaan menestyivät hyvin vaikeissakin tehtävissä. Ne jotka asettivat tavoitteekseen uuden oppimisen sen sijaan että näyttäisivät fiksuilta pärjäsivät paremmin. Keskittyminen opiskeluun, yrittäminen ja sinnikkyys palkittiin.

Omien heikkouksien selvittäminen
“Fiksun” opiskelijan usko omaan lahjakkuuteen sai hänet vähättelemään omia heikkouksiaan eikä hän nähnyt tarpeelliseksi ponnistella opintojensa eteen yrittämällä kehittää omia opiskelumenetelmiään. “Työmyyrät” sen sijaan uskoivat oppivansa harjoittelemalla, luottivat kykyjensä kehittymiseen ja olivat valmiita osallistumaan tukiopetukseen oppiakseen hankalia asioita. Sen sijaan “fiksut” eivät halunneet myöntää omia vaikeuksiaan ja olivat haluttomia osallistumaan tukiopetukseen jotteivät olisi menettäneet kasvojaan.

Eräässä tutkimuksessa todettiin, että ”lahjakkuuksiin” luottavat työnantajat eivät uskoneet vanhojen työntekijöittensä kehittymiseen työtehtävissä. Mentoroinin ja työpaikkakoulutuksen sijaan nämä vaihtoivat mieluummin työntekijöitään ”lahjakkaampiin”.

Sen sijaan ”työssä oppimiseen” luottavat pomot näkivät työntekijänsä mahdollisuudet ja kykyjen kehittymisen potentiaalin sekä ymmärsivät mentoroinin merkityksen ammattitaidon siirtämisessä.

Lahjakkuuksiin uskovat pomot pitivät omaakin ammattitaitoaan muuttumattomana, eivät uskoneet, että työntekijöilläkään on kykyä muuttua, siksi mentorointi oli heidän mielestään ajan haaskausta.

Usko siihen, että ihminen voi kehittyä ja muuttua vaikuttaa myös parisuhteeseen. Jos uskoo, lahjakkuus on pysyvää, rajoittaa omaa käsitystä oppijana, tällöin ei usko, että asuinkumppanikaan ei voi muuttua. Usko siihen, että lahjakkuus on kehittyvää antaa mahdollisuuden myös parisuhteen kehittymiseen.

Oikeanlaatuinen kannustus
Kuinka välitämme oikeanlaisen käsityksen kyvykkyydestä nuorille? Eräs tapa on kertoa kokemuksistamme, kuinka ponnistelujen kautta päästään voittoon. Koulukirjoista saa helposti käsityksen tiedemiehistä, jotka olivat synnynnäisiä neroja. Tämä saa meidät uskomaan, että lahjakkuus on synnynnäinen ominaisuus. Mutta kertomus nuoresta, jolla oli oppimisvaikeuksia, mutta vaikeudet voittaen tämä työskenteli ahkerasti valmistuen lopuksi valokuvaajaksi saa näkemään lahjakkuuden ponnistelujen tuloksena. Antamamme palaute viestii siitä, arvostammeko lahjakkuutta vai kovaa työtä. Monet vanhemmat uskovat, että heidän tulisi kasvattaa lapset kertomalla kuinka fiksuja he itse olivat. Tämä ei kuitenkaan auta lasta kohtaamaan haasteita elämässään.

Työmyyrät versus fiksut
Eräässä oppilaitoksessa kokeiltiin kahta tapaa opettaa. Toinen luokka kutsui itseään ”työmyyriksi” toinen taas ”fiksuiksi”.

Työmyyrät -luokassa, opiskelijat tutustuivat artikkeliin “Kuinka kehittää aivojasi.” Heille opetettiin, että aivot on kuin lihas, joka kasvaa vahvemmaksi, kun sitä käytetään ja oppiminen saa aivot kasvattamaan uusia yhteyksiä. Tämä sai lapset kokemaan, että he ovat omien aivojensa kultivoijia. Häiriköivät ja ikävystyneetkin oppilaat ottivat onkeensa. Eräs erityisen rauhaton poika sanoi: “Tarkoittaako tämä, että minun ei tarvitsekaan olla tyhmä?”

Fiksut -luokassa korostettiin, että kaikki lapset ovat lahjakkaista ja että opinnoissa menestymiseen tarvitaan vain hyviä opiskelutaitoja. Fiksuluokassa arvosanat matematiikassa kuitenkin putosivat. Sen sijaan Sisuluokassa arvosanat nousivat, vaikka molemmat luokat saivat muuten samanlaista opetusta.

Oli kyseessä sitten urheilija tai taiteilija - lahjakkuus ei merkitse, että tuloksia tulisi ilman kovaa työtä. Ihmiset saattavat olla erilaisia älykkyydeltään, kyvyiltään ja taidoiltaan. Ihmiskunnan aikaansaannokset ovat vuosikausien ponnistelujen, intohimon ja asialle omistautumisen aikaansaannosta eikä jotakin, joka syntyy lahjakkuudesta itsestään. Mozartin, Edisonin, Curien, Darwinin ja Cézannen aikaansaannokset eivät syntyneet lahjakkuudesta. Niiden takana oli kova vuosia kestänyt eliniän jatkunut sinnikäs työ. Yhtälailla kova ja kurinalainen työ vaikuttaa paljon enemmän koulumenestykseen kuin älykkyysosamäärä.

Tämä näkyy lähes kaikilla aloilla, joissa tähdätään menestykseen. Esimerkiksi monen nuoren urheilijan kohdalla lahjakkuuden arvostus kovan harjoittelun sijasta, on johtanut menestyksen lopahtamiseen. Tämä pätee myös työhön, jos uskotaan, että lahjakkuus korvaa vaivannäön.

Arvostaessamme omin voimin yrittämistä niin koulussa, työssä kuin kotonakin annamme lapsillemme menestyksen avaimet tiellä vastuuntuntoisiksi opiskelijoiksi, työntekijöiksi ja kansalaisiksi.

*) Artikkelin pohjana on Dweck, Carol S.: The Secret to Raising Smart Kids, December 2007 Scientific American Mind