Sydänvikani suhteen olen ollut murrosiän jälkeen sinut, sillä silloin minä niin pelkäsin kulkea sellaisten vaatteiden kanssa, joissa arpeani näkyisi edes vähän ja etsin sellaista uimapukuakin, jossa sitä ei tulisi esille, mutta nykyään sitä en häpeä, vaan päinvastoin minulla on jotain, mitä monella muulla ei ole! Vaikka minua on myös joskus koulussa sanottu ”helvetin sydänvikaiseksi”, niin on minulle myös sanottu (ei koulussa, vaan muualla), että kuinka minulle on se arpi ”elämän kallisarvoinen juttu” – ja niinhän se onkin!
Nykyään voin paljon paremmin kuin ennen, vaikka joku kysyisikin, että mitä minulle kuuluu, niin en välttä- mättä osaa aspergeriuden takia vastata siihen. En osaa aina arvioida, että mitä kuuluu, sillä fiiliksenikin vaihtelevat, mutta eivät enää niin jyrkästi kuin joskus vuosia sitten vielä itsenäisen asumismuodon puolella, jolloin mikään ei sujunut hyvin. Melkein kaikki meni pilalle. Tuli monia ongelmia vastaan niin taloudessa kuin mielenterveydessäkin, joista kaikkein isoin oli alkoholiongelma.
Tuli sairaalakeikkaa ja lääkitystä, ahdistusta, harhaluuloisuutta, masennusta, itkukohtauksia jopa ihmistenkin ilmoilla, katkeruutta, itsetuhoisia ajatuksia, uhkailuja ja harkinnan varaisia teko- ja, kun taloudessa oli ongelmia siivouksessa, pyykinpesussa, raha-asioissa, laskutuksissa, mutta siltikin pystyin töissä käymään hyvin ja töitä tekemään, kunnes tunsin oloni työpaikkakiusatuksi, mikä olisi ollut jo aivan liikaa, jos niin olisi todellisuudessa käynyt, enkä tiedä vieläkään kävikö niin oikeasti, mutta ei kai sillä enää väliäkään, kun en enää koe oloani kiusatuksi. Kenties olen vahvistunut siitä, vaikka ajoittain vanhat ikävät ajat tulevatkin mieleeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti