Kontrollilla evätään avohuollon palvelut

Sinko puolustaa kontrolloivaa otetta lastensuojelutyössä:

”Lastensuojelun kriitikot ovat yleensä juuri kontrollin vastustajia. He vaativat vastahakoisten asiakkaiden auttamista puhtaasti tukiperusteisesti eli lähtien aina siitä, mitä asiakas itse - siis aikuinen – kulloinkin haluaa…. Sosiaalityöntekijän tehtävänä olisi siis olla jonkinlainen kiltti varastonhoitaja, joka nopeasti löytäisi hyllystään sen tukitoimen, mitä asiakas (aikuinen) kulloinkin pyytää ja ojentaisi sen tälle enempiä miettimättä.”

Tavallinen, rakastava, mutta lapsen erityistarpeiden takia kaaokseen ajautuva perhe tarvitsisi täsmälleen sitä, mitä tässä käsitellään vitsinä ja ivan kohteena: kiltin varastonhoitajan. Ei sellaista joka ojentaisi palveluja miettimättä, vaan sellaisen joka ojentaisi ne asiallisesti, harkitusti, hilliten oman halunsa kontrolloida. Sellaista, joka uskaltaisi edes kokeilla, löytyykö perheestä sisäinen kontrolli, jos sille annetaan tuki jota perhe kertoo tarvitsevansa.

Kyseessä ei ole pelkästään asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden näkemyserot tai valtataistelut. Rahakin ratkaisee. Jos tarjotaan pelkästään kontrolloivia, lapsille ja vanhemmille ahdistavia ja nöyryyttäviä ratkaisuja, palvelujen kysyntä kummasti laskee. Kunnan ei tarvitse paljon panostaa avohuollon palveluihin, jos sosiaalityöntekijät on perusteellisesti opastettu salailemaan avohuollon vaihtoehtoja ja epäilemään niitä hakevia vanhempia.

Ilmiö ei ole vieras vammaisjärjestöille; esimerkiksi ADHD-liiton opas ”AD/HD -tietoa päättäjille” mainitsee taloudellisista päätöksistä erityislasten kohdalla:

”On ristiriitaista, että rahaa kuitenkin löytyy kohtuullisesti kriisitilanteessa, jossa lapsi tai nuori ei kykene käymään koulua ja tarvitsee akuuttia erikoissairaanhoitoa tai huostaanottoa. Näyttää siltä, että päättäjien on vaikea nähdä lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa ennaltaehkäisevää toimintaa kannattavana investointina. Miksi ei toimita silloin, kun se taloudellisesta ja inhimillisestä näkökulmasta olisi viisasta?”

Ote Autismi-lehti no.3 2007 artikkelista