Vanhemmatkin kaipaavat kannustusta

Olen pettynyt lastensuojeluun. Perheeni lastensuojeluhistoria alkoi, kun poikani aloitti 5-vuotiaana päiväkodin. 

Hän oli hiljainen, vetäytyvä ja muiden toimintaa tarkkaileva. Esikoulussa tilanne parani jonkin verran, kun lapset jaettiin pienryhmiin. Erään verkostokokouksen jälkeiseen asiakaskertomukseen johtava lastensuojelun sosiaalityöntekijä kirjoitti mm. että poikani on mykkä. Termi oli väärä ja teksti korjattiin myöhemmin.

Poikani on nyt yläkoulussa ja saanut apua erikoissairaanhoidosta, mistä olen kiitollinen. Hänellä on kaksi diagnoosia, joista toinen on aspergerin oireyhtymä. Se selittänee pojan käyttäytymistä, mainittua tarkkailua ja vetäytymistä. Koska pojasta oltiin oltu ”huolissaan”, jo edesmennyt lastenpsykiatri teki myös pikkutyttärestäni lastensuojeluilmoituksen. Tytär on nyt 10-vuotias ja tasapainoinen, kultainen ja ystävällinen lapsi.

Minusta tuntuu, että sosiaalityöntekijöille ei riitä mikään. Koskaan en ole saanut positiivista palautetta vanhemmuudestani, vaikka mielestäni aihetta olisi. Olen eronnut lasteni isästä. Se oli oma päätökseni, mutta siihen sosiaalityöntekijätkin kannustivat. Olen valmistunut yliopistosta, käyn töissä ja opiskelen toista tutkintoa. Aina perheeni ja lapseni tulevat kuitenkin olemaan tarkkailun alla.

Sosiaalityöntekijöille opetetaan tietty normitilanne. Jos sellainen ei perheessä vallitse ja lapset käyttäytyvät siitä poiketen, vika on vanhemmissa. Yhtään empaattista lastensuojelun työntekijää en ole tavannut.

Lastensuojelutyö on toki tärkeää. On esim. päihteiden väärinkäyttäjävanhempia, joiden lapset ovat oikeasti tuuliajolla. Jos perhe sattuu olemaan vain pienituloinen ja lapsi/nuori kärsii sairaudesta, ei siinä vanhempien syyllistäminen ja tarkkailu auta. Olkaa ystävällisempiä ja kannustakaa vanhempia.



Tiina Voutilainen,  Vanhemmatkin kaipaavat kannustusta Pohjalainen mielipide 10.09.2014