Kuvaus lapsen laitostamisesta

Lapsen sairaskertomus kertoo laitostamisesta 2000-luvun Suomessa.

Sairaskertomus antaa kuvan, että lapsi olisi sairastunut viime kesänä, vaikka monet mainitut oireet ovat olleet lapsella jo niin kauan kuin perheessä muistetaan. Sairaskertomus, ei kuvaile tilannetta, jossa tutkimusjakson diagnoosi annettiin vanhemmille. Tällöin isä kommentoi mm.: .."jos lapsella on mainittujen oireiden perusteella psykoosi, silloin hänellä on pitänyt olla se koko ikänsä voiko tämä olla mahdollista"? 

Miten voi olla mahdollista, että lapsi jota olemme pitäneet koko katraan lahjakkaimpana voi olla heikkolahjaisen  ja kehitysvammaisen tasolla? Lapsi on oppinut soittamaan viulua  ja uimaan 4 vuotiaana, sekä lukemaan jo 5 vuotiaana. On laskenut ja kirjoittanut jo ennen kouluikää. Voisiko olla mahdollista, että lapsella on asperger kuten hänen serkullaan Keski-Suomessa." 

Tähän lastenpsykiatri vastasi:..." kun tulee ongelmia miehet haluavat etsiä selityksiä  koneistosta, vaikka ongelma onkin mielessä. Diagnoosi on aivan yhtä varma kuin syöpädiagnoosi. Diagnoosia vahvistaa koulukypsyystesti, joka osoittaa, että lapsi ei ole edistynyt, vaan jopa taantunut sen aikaisesta suoritustasosta". Isä kysyi vielä: "Kuinka testi voi pitää paikkansa, kun lapsi on ollut koko ajan lääkityksessa?" psykiatri vastasi: "Ette kai pidä meitä hulluina? Kyllä tässä on joku muu hullu". Tähän oli enää vaikea mitään vastata.

Jostain syystä tutkimusjakson raportti ei sisällä isän mainitsemaa serkkupojan aspergeria, vaikka se on mainittu useammassakin hoitokeskustelussa. Lasten neurologian tutkimuksissa emme vielä kuitenkaan osanneet epäillä aspergeria. Tuolloin lääkäri kiinnitti huomiota siihen, kuinka lapsi käveli viivaa pitkin tarkemmin kuin lapset yleensä, jopa korjasi askeltaan, kun jalka ei mennyt aivan keskelle viivaa. Tätä hän ei kuitenkaan maininnut raportissa. Hän kysyi paneeko lapsi lelut riviin. Vastasin, että ei lapsi pane niitä oma-aloitteisesti riviin, mutta pyydettäessä hän panee ne kyllä huolellisesti riviin. (Myöhemmin valokuvia katsoessani huomasin lapsen oma-aloitteisesti panevan dinoja riviin leikkiessään iso-veljensä kanssa). Lisäksi lapsi pitää siivoamisesta toisin kuin perheen muut lapset. 

Sairaskertomuksessa ei mainata myöskään kysymystä lapsen erityisistä kiinnostuksen kohteista. Kerroin, että lapsi on kiinnostunut ruoka-aineista. Mainitsin, että se johtuu ehkä hänen aiemmasta allergiastaan. Lukemaanoppiminenkin tapahtui ruokapakkausten tekstejä tavaamalla. Eikä mielenkiinto pakkausten teksteihin ja ruoka-ainesten sisältöön ole vieläkään laantunut.

Kun lapsi osaston ruokapöydässä kieltäytyi syömästä margariinmia vedoten, että se sisältää transrasvoja, vastauksena oli "käytät niin hienoja sanoja, joita et itsekään ymmärrä – ei pienenpojan tarvitse ajatella mitä syö tämä on taatusti terveellistä" . Hoitajan sanat ärsyttivät lasta, kun häntä ei otettu todesta. Kun leipää ei annettu syödä ilman margariinia, ruokailu muuttui kiinnipitotilanteeksi, kuten monasti myöhemminkin. Kun lapsi kysyi osatokokouksessa miksi sieltä puuttuu biojäteastia, vastaus oli: "Teillä kotona semmoinen varmaan on, ja varmaan mielelläsi haluaisit tännekin, mutta se on liian iso asia pienen ihmisen huoleksi". Ylimielinen suhtautuminen lapsen mielestä tärkeisiin asioihin suututti lasta, niin että otti asian puheeksi kotonakin.

Univaikeuksista annetaan se kuva, että ne olisivat tulleet vasta viime kesänä. Olen kuitenkin kertonut, että nukahtamisvaikeuksia lapsella on ollut koko ikänsä. Lukiessani iltasatuja, lapsi on aina ollut se lapsista, joka on nukahtanut viimeksi. Veli nukahtaa usein kymmenessä minuutissa. Saatan lukea jopa kaksi tuntia ennenkuin lapsi nukahtaa. Joskus nukahdan itse ennenkuin saan lapsen nukahtamaan. Keväällä lapsi itse halusi lukea omat iltasatunsa. Kuten raportista selviää, esimerkisksi Harry Potterin lukeminen johti siihen, että unet jäi lyhyiksi. Sitten sisko toi lapselle Darren Shanin kirjan "Vampyyrin oppipoika". Tämä pelotti lasta niin, että alkoi nähdä pahoja unia ja lisäsi lapsen univaikeuksia ennestään. Kielsimme siskoa tuomasta lapselle näitä kauhukirjoja, sillä lapsi tuntui suhtautuvan tarinoihin liian konkreettisesti. Mutta lapsi luki salaa vielä toisenkin kauhukirjan. Tämä lisäsi univaikeuksia ennestään ja näkyi kouluvuoden lopussa lapsen väsymyksenä ja keskittymisvaikeuksina koulussa.

Lapsi on aina viihtynyt yksin. Kavereita ei ole ollut kodin ulkopuolella. Edellisenä kesänä lapsi katosi pyöräilyretkellämme paluumatkalla kotiin kotiin. Hän oli lukenut ulkoilureitin viitasta kotiin, mutta se johti tielle, jota emme olleet käyttäneet menomatkalla ja lapsi päätyi väärään kaupunginosaan. Kun lasta ei löytynyt ilmoitimme poliisille. Lapsi kuitenkin osasi kertoa puhelinnumeromme ystävälliselle tädille ja näin pääsi lopulta kotiin. 

Joskus lapsi saattoi kadota kotoa koulun jälkeen mitään ilmoittamatta. Hän oli pannut repun selkäänsä ja lähtenyt omille teilleen "maailmalle" – kuten hän itse totesi. Hän saattoi tulla takaisin yhtä huomiota herättämättä kuin oli kadonnutkin, tai jos häntä ei kuulunut läksimme poikaa etsimään. Tavallisesti hän vaelsi ulkoilureittejä ja saattoi löytyä parin kilomertrin päästä penkillä istumassa. Myös mummolassa poika saattoi lähteä kävellen "kotiin", kun ei viihtynyt. Tällöin piti olla valppaana, jottei lapsi lähde yksin menemään.  

Joskus seurasin häntä useamman kilometrin, kun hän halusi kävellä yksin. Koulumatkat uuteen kouluu olivat vaikeita, sillä lapsi ei ollut tottunut liikennevälineiden käyttöön. Myös luokasta toiseen siirtyminen tuotti vaikeutta. Lapsi oli kadonnut koulusta kaupungille vaikka piti tavata koululla. Tosiasiassa lapsi oli lähtenyt rautatieasemalle, kun äitiä ei ollut kuulunut ajoissa. Lapsi oli löytynyt junalaiturin läheltä. Kun otimme asian puheeksi puolta vuotta myöhemmin lapsi muistaa, kuinka äiti istui penkillä ja itki. Lapsen käytöstä tulkittiin psykoottiseksi. Ihmeellistä on kuinka psykoottinen lapsi voi muistaa tilanteet, jolloin häntä on pidetty poissaolevana! Lapsella on erinomainen muisti, ja hän pystyy palauttamaan helposti mm. monet sairaalassa tapahtuneet tilanteet.

Sairaskertomuksessa todetaan, että lapsi näkee realiteetit osittain, eikä ole floridisti psykoottinen. Mielenkiintoista on, että tilanteet joissa vanhemmat ovat pitäneet lasta uponneena omiin ajatuksiinsa lapsi muistaa jälkeenpäin hyvin ja osaa selittää mitä tuolloin tapahtui. Lapsi on helppo herättää omista ajatuksistaan. Itse olen lapsen kanssa keskustellessani huomannut, että lapsi monesti on omissa fantasioissaan ja mielikuvitusleikeissään. Hän saattaa pelata jotain tietokonepeliä ilman tietokonetta liikutellen sormiaan aivan kuin ne olisivat peliohjaimella. Tietokonepeleistä hän pitää PowerPete pelistä jossa pitää etsiä pupuja ja tuhota apinoita ja dinoja. Peliin hän eläytyy voimakkaasti. 

Lapsi pitää myös opetuspeleistä, kuten "Kolmas luokka"  lasku- ja lajittelupeleistä, joissa tavaroita laitetaan tiettyihin kategorioihin. Muistipeleissä lapsi on haka ja päihittää usien hoitajansakin. Toisaalta häviäminen tuntuu olevan vaikeata ja lapsi helposti suuttuu varsinkin, jos huomaa jonkun pelaavan vilpillisin keinoin tai väärin säännöin. lapsi on tarkka siitä, että kaikki seuraavat pelin sääntöjä niinkuin hän on ne oppinut. Kotonakin kaikki sujuu hyvin niin kauan kuin kaikki noudattavat yhdessä laadittuja sääntöjä. lapsi valittaa ensimmäisenä, jos huomaa kodin sääntöjä rikottavan tai jos joku jättää sovitut kodintyöt tekemättä.

Sairaalassa kerrottiin, että lapsi oli kieltäytynyt lelulahjasta, sanoen, että lahja on liian kallis sairaalalle. Vastauksena oli lelu on lahja sairaalalle, eikä se maksa mitään – eikä pienen lapsen ei tarvitse ajatella tmitä joku asia maksaa. Hän on myös kotona erittäin säästäväinen jopa pihi. Hän panee rahansa säästöön ja välillä laskee rahojaan. Hän muistaa ulkoa rahojensa määrän. Jos hän huomaa rahojensa vähentyneen syntyy lasten kesken aika metakka.

Raportissa kerrotaan, että lapsi ei kutsu henkilökuntaa nimillä, mutta ei mainita että osastolla huomattiin heti, että lapsi oppi ensimmäisenä muistamaan lasten ja aikuisten nimet. Osastokokouksen puheenjouhtajana hän meni kuitenkin hämilleen, kun ei osannut sanoa sen hoitajan nimeä, jolle piti antaa puheenvuoro. Tämä mielestäni osoittaa kasvosokeutta, jota itsellänikin ja veljilläni olen havainnut.

Osastolla lapsi haluaa sulkea huoneensa kaihtimet. Tätä pidettiin merkkinä pelosta. Lapsi itse kuitenkin valitti kaihtimen raosta pilkistävää katuvaloa, joka heijastuu seinälle. Sunaillan jälkeen lapsi ei halunnut juoda kokista. Tätä pidettiin taas merkkinä siitä, että lapsi kieltäytyy nautinnoista, vaikka kotonakaan ei lapsi juo limpsoja tai kokista. Sitäpaitsi se estää unen tuolon.

Television katselu kotona lapsita harvoin kiinnostaa toisin kuin muita lapsia. Osaston videoilloissa lapsi ei halunnut osallistua videon katsontaan. Sanoi jo nähneensä esitetävän videon, mikä myös piti paikkansa, kun hoitaja tarkisti asian minulta. Hänet kuitenkin raahattiin väkisin tilanteeseen. Hän yritti peittää silmänsä ja korvansa ja kääntää päänsä pois. Taas lapsen uskottiin kieltäytyvän nautinnosta, vaikka ei illlalla kotonakaan katso videoita mielellään ennen nukkumaanmenoa. Diskoilloissa lapsi pisti kädet korvilleen. Hoitaja väänsi ne pois, todeten, että on epäkohtlapsita muita kohtaan panna kädet korville. Hän ei ottanut huomioon, että lapsi on erittäin herkkä koville äänille. Hän ei muutenkaan pidä rautalankamusiikista, vaan mieluummin kuuntelee klassista.

Hoitoraportissa sanotaan, että lapselta puuttuu oma mieli, ja mielihalut. Kuitenkaan lapsi ei saa osastolla valita mitä pistää leivän päälle, vikka tietää ja ilmaisee selvästi mitä haluaa. Oman hoitajan tunnillakin on periaatteessa mahdollista valita yhdessä mitä tehdä. Hoitajaa on kuitenkin neuvottu, että on parempi, että hoitaja päättää mitä tehdä. Viimeksi tämä ennen lomia johti kiinnipitoon ja molempiin ohimoihin aiheutettuihin mustelmiin, kun lapsi ei halunnut kokeilla roolivaatteita peuhalassa, vaan halusi pelata ritaripeliä hoitajan huonneessa. Lapsi pakeni vessaan, josta hänet raahattiin kädestä pois ja lopuilta kellistettiin kolmen hoitajan voimin lattialle. Yksi painoi molempia ohimoita karkeaan mattoon, niin että ohimoihin jäi mustelmat moneksi päiväksi.

Lapsen peiliin katsomista ja ilmeilyä pidetään merkkinä psykoosista aivan kuin hän etsisi kadotettua minäänsä. Kuitenkin lapsen on vaikea tulkita omia tai muiden ihmisten tunteita heidän kasvojen ilmeistä. Hän ilmeilee peilin edessä nähdäkseen miltä näyttää kun hymyilee tai on vihainen. Peiliinkatsomalla hän siis oppii ilmeittensä hallintaa eikä siten voi tulkita psykoottiseksi.

Raportissa todetaan, että lapsi on kertonut kuulo- ja näköharhoistaan ja myöhemmin kieltäneensä niitä nähneensä. Raportissa ei kuitenkaan mainittu, että osastolla oli lapselta kyselty, näkeekö tai kuuleeko hän harhoja. Kun hän ei ymmärtänyt, mistä oli kyse hän kysyi asiasta siskoltaan. Sisko luuli lapsen nähneen ja kuulleen harhoja ja raportoi asiasta äidilleen. Äidillekin tuli siten käsitys, että lapsi on nähnyt harhoja. Mutta mitä harhat on jäi edelleen epäselväksi lapselle, sillä hän ottaa asiat hyvin konkreettisesti.

Esimerkkinä tästä on mm. oston hoitajan tekemä havainto, kun lapsi ei halunnut mennä uimaan ilman uimahousuja osaston altaaseen, hoitaja sanoi "pupu meni pöksyyn" lapsi kysyi," miten niin eihän minulla ole edes pöksyjä jalassa".

 Sen mitä hoitajat voivat pitää harhana liittyy lapsen mielikuvitusleikkeihin, jolloin hän mumisee itsekseen ja herkkiin asiteihin. Yöllä hän kertoi kuuleensa suhinaa ja keskusteluja viereisestä huoneesta. Katuvalot ja heiluvat puut heijastavat seinälle varjoja. Unta on ollut vaikea saada, sillä naapurisängyssä oleva huonekaveri herätti usein yöllä. Neljä kuukautta kaveri aiheutti häiriötä, joka esti kunnollisen unen saannin. Kaveria vietiin eristyshuoneeseen melkein joka ilta. Joskus lapsikin joutui syntipukiksi. 

Kaveri oli paiskannut oven hoitajan edessä. Tämä kysyi kumpi oli sulkenut oven. Kaveri syytti lapsita, joka pantiin eristykseen kunnes tunnustaisi tekosensa. Kotona lapsi ihmetteli, miksi hänen piti tunnustaa sellaista mitä ei ollut tehnyt. Mutta myös lapsi oppi kaveriltaan uuden leikin. Lapsi oli lukenut vampyyreistä, mutta kaveriltaan hän kuuli zombeista. Joskus valojen sammutta lapsi sanoi sinulla on zombie sängyn alla. Kaveri pisti valot ja tarkisti asian. Ja lapsi nauroi!

Lapsen sensomotooriset vaikeudet löytyy tutkimusraportin rivien välistä. lapselle on suositeltu aiemmin neuropsykologisia tutkimuksia, mutta hoitojaksolla aistiongelmia ei ole nähty syynä lapsen psyykkiseen oireiluun, vaan psyykkisen tilan aikaansaamina. Tätä muna kana ongelmaa ole selvitetty.  Eräänä syynä neuropsykologisen tutkimuksen lykkäämiseen on esitetty lapsen huonoa vointia ja oireilua. Tämä on näkynyt varsinkin maanantaisin hoitoon tullessa, jopa niin että lapsi joka on pelannut isänsä ja veljensä kanssa koripalloa sunnuntaina on seuraavana päivänä liian ahdistunut lähteäkseen kävelylle isänsä kanssa.

Miksi ahdistus lisääntyy osastolla? Voisiko osastohoito aiheuttaa ahdistusta, siihen ei hoitokertomuksessa oteta suoraan kantaa. Tutkimusjakson raportissa todetaan, että psyykelääkitys puretaan tarpeettomana, mutta hoitojaksolla todetaan, että lääkityksestä on hyötyä ja isä vastustaa lääkitystä. Kuitenkaan raportissa ei mainita miksi isälle  ehdotetaan Psykologin tapaamista. Syynä isän huoleen on kuitenkin se, että lapsi ei ole ollut testeissä, eikä hoito-ostolla, ilman lääkitystä. Kuinka voidaan sanoa, että lapsen oireet tunnetaan, joa on nähty lapsi vain lääkityksessä.

Tosiasiassa ilman lääkettä lapsi on erilainen. Hän on hitaampi ja rauhallisempi. Hän ei ahmi ruokaansa, kuten raportissa kerrotaan. Vaikka lapsi ennen kesälomaa oli agressivinen, loman aikana ilman lääkettä lapsi on rauhoittunut ja paremmin kontaktissa ympäristönsä kanssa kuin keväällä, jolloin oli enemmän sisäänpäin kääntynyt. Hoitajat ovat varmasti huomanneet, että nyt lapsita pitää hoputtaa syömään ruokansa, kun häntä aiemmin piti toppuuttaa. Kotona lapsi ilman lääkitystä tuntuu enemmän omalta itseltään. Toivoisin, että lapsen tutkimus voitaisiin tehdä ilman psyykelääkkeitä, jottei niillä olisi vaikutusta tulokseen ja sisimme asianmukaisen diagnoosin.

Hoitokertomuksessa ei analysoida laitoshoidon etuja avohoitoon nähden. Onko lapselle todella hyötyä pitkästä laitoshoidosta. Suuri osa ajasta menee pelkästään lapsen laitostamisessa ja laitosrutiinien istuttamisessa lapseen ja vanhempiin. Muiden lasten vanhemmat kertoivat yhteisessä tapaamisessa, että pelkkä vastarinta hoitomuota kohtaan saattaa kestää puoli vuotta. Vanhemmat ja lapsi antavat lopulta periksi, jolloin varsinainen "hoito" voi alkaa. Ongelmana pakkoon perustuvassa hoidossa on kuitenkin se, etteivät tulokset välttämättä ole pysyviä. Pelon avulla saatetaan lapsen käyttäytymistä muuttaa laitosolosuhteissa, mutta kotiin päästyään lapsi palaa helposti vanhoihin käytäntöihin.

Hoito on erittäin kallista yhteiskunnalle eikä kehitä laspsen vahvuuksia. lapsi on joutunut hoidon aikana luopumaan kaikesta siitä, mitä on pitänyt, ja mikä hänelle rakasta. Viulun soitto on kielletty. Jopa klassisen musiikin kuuntelua ehkäistiin rajoittamalla osaston nauhurin käyttöä. Lapselle piti hankkia oma musiikkisoitin, jota on kyllä saanut kuunnella iltaisin ennen nukkumaan menoa. Klassinen musiikki on rauhoittanut ja helpottanut unensaantia.

Urheiluharrastuksia on rajoitettu. Lapselle on aiheutettu monia pettymyksiä, kun muut lapset on päässeet urheilemaan, suunnistamaan ja uimaan, mutta aktiivista lasta on makuutettu sisällä. Joskus on syyksi esitetty myös henkilökuntapula. Vanhempien vierailut  kaksi kertaa viikossa onkin mennyt liikunnan merkeissä. Kotona on aina päässyt iltakävelylle joka ilta.

Raportin mukaan lapsi oli ainoa sisaruksista, joka kaipasi kouluun. Kuitenkin osastolla koulunkäyntiä on rajoitettu. Ei ole kumma, jos ei hallitse kouluasioita ikätasoisesti, kun on evätty koulunkäyntiä jo vuoden. Lapselle mieleisiä aineita, piirustusta, musiikkia, kieliä, käsityötä ja urheilua ei saa opiskella. Taitoaineitten luulisi olevan terapeuttissia ja auttavan sosiaalisessa kehityksessä. Sen sijaan lasta makuutetaan osastolla muiden lasten käydessä koulua. Tämä jos mikään ahdistaa lasta.

Hoidon aikana myös lapsen muut tarpeet on jäänyt huomioimatta. Puheterapiaan ei ole päässyt kokso sairaalassa olon aikana. Sensomotorisia oireita, puhumattakaan hammassärystä, allergisesta nuhasta ja ummetuksesta ei ole osastolla huomattu. Vasta kotona nämä lapsen hyvinvointiin vaikuttavat seikat on tullut esille. Kun lapsen sensomotorisia ongelmia on tuotu hoitokokouksissa esille, ne on tulkittu lähinnä psyykkisenä oireiluna. Niitä ei ole tarkemmin tutkittu tai hoitokäytäntöjä muutettu. Toivoisimmekin, että lapselle oireet tutkittaisiin nyt tarkemmin, jotta saisimme mielikuvitusleikkejä leikkivän lapsemme takaisin kotiin, kouluun ja ihan tavalliseen elämään.