Huostaanotto "hoidollisista" syistä

Siis tuolloin kun Lastenlinnassa asia minulle ensimmäisen kerran esiteltiin, se oli shokki! Tiesin huostaanotoista tasan vain sen, mitä lehdissä kirjoitetaan. Toisin sanoen, että hirveiltä juopoilta, narkomaaneilta, pahoinpitelijöiltä ja mielenterveydeltään vakavasti häiriintyneiltä täytyy ottaa lapset pois ja piste.

En tuntenut LsL:a, olin itse elänyt kunniallisena kansalaisena, en ollut joutunut viranomaisten kanssa tekemisiin ja luulin, että Suomi on oikeusvaltio. Kun tuosta lähtökohdasta kuulee alettavan vakavalla naamalla puhua oman lapsen huostaanotosta, niin palaneen käry on lievä ilmaisu sille, mitä tunsin.

Lapsen lääkäreille ja sossuille yritin tietysti pysyä ulkoisesti mahdollisimman tyynenä, mutta kai jotain järkytyksen määrästä kertoo sekin kun minulle ehdotettiin, että: "Olisikohan sinun hyvä keskustella jonkun mielenterveyden ammattilaisen kanssa, kun tämä huostaanotto näyttää ottavan sinulla niin koville?"

Siis toivoivat saavansa paperin, joka puoltaa huostaanottoa. Vastaus tuli lopulta kirjallisena ja siinä sanottiin: "Toteamme, että kyseinen henkilö ei ole psykiatrisen tutkimuksen ja hoidon tarpeessa." Hah! Tuosta paperista en voinut olla kuittaamatta kerran lastenkodissa, että "ei kaikilla ole mustaa valkoisella siitä, että eivät ole hulluja. Onko teillä?"

Jos Yhisäx3 ehdit lukea muita kirjoituksiani niin, kerron niissä kyllä mihin yhteydenottorumbaan aloin, mutta mistään ei löytynyt vastakaikua. Ne perheasioihin perehtyneet AAt:kin, joihin otin yhteyttä, eivät tunteneet hoidollista huostaanottoa ja Leeni Ikosesta en ollut koskaan kuullutkaan.

Sitten asiaa pyöriteltiin näin:
Olin kiireellä alkanut lukea tapausta koskevaa lainsäädäntöä ja tiesin jo, että huostaanotto voidaan tehdä, jos vanhemmat vastustavat lääkärien lapselle määräämää hoitoa. Pikalähete ja jatkohoitomääräys oli annettu. Tilanne kääntyi niin, että jos vastustan huostaanottoa, vastustan myös lapselle määrättyä hoitoa. Summa summarun, kierrettiin kehää.

Sossut sanoivat mm. näin:
"Jos sinä et tätä paperia allekirjoita, asia viedään jaostoon, jonne voit tulla vaikka AA mukanasi, mutta sitten tehdäänkin pakkohuostaanotto." Se kuulosti korvissani tosi pahalle. Tänä syksynä luin kaupunginosamme paikallislehdestä 25 v jaoston jäsenenä olleen henkilön kirjoituksen, jossa hän totesi, että hoidollisten sijoitusten kriteereinä pitäisi kyllä olla muitakin huostaanottoperusteita kuin pelkästään lapselle hankittava hoito.

Vaadin myös selvitystä, mitä muita paikkoja olisi hoidolle tarjolla. Auroran sairaalassa oli osastohoidon suhteen kuulema sama tilanne kuin Lastenlinnassakin ja jäljelle jäivät siis vain lastensuojelulaitokset, jonne pääsyyn oli tehtävä huostaanotto. Halusin kuulla vielä muista laitoksista, mutta lopputulos oli se, että mieluummin sitten 2:n km:n kuin 200:n km:n päähän kotoa, kun kerran on pakko.

Pyysin sossulta kirjallisena heidän lausumaansa, että kotona ei ole huostaanottoon perusteita. No eiväthän he sitä antaneet... Tuo on kyllä myöhemmin salaa nauhoitettuna heidän sanomanaan.

Koko asia esitettiin sellaisessa valossa, että huoltajuus säilyy ja huoltajalla on nimenomaan mahdollisuus vaikuttaa lapsen hoitoa- ja muita asioita koskeviin päätöksiin. Nimenomaan intensiivihoidon koko toimintaperiaate perustui kuulema siihen, että vanhempien mielipide otetaan kaikessa huomioon ja niin laitoksen nettisivuilla ainakin silloin valehdeltiinkin. Sossut lupasivat puolustaa ongelmatilanteissa ja niin he tekivätkin. Mutta käytäntö osoitti, että laitoksen monikymmenvuotiset käytännöt olivat yli sossujen sananvallan.

Huostaanottoasiakirjoihin vaadin kuitenkin mm. sellaisen lisäyksen, että jos lapsen vointi kuitenkin jostain syystä näyttää huononevan, eikä tilanteeseen saada korjausta, niin huostaanotto on purettava. Sossut hyväksyivät sen ja siihen oli tyytyminen.

Huostaanotto suunniteltiin ajalle 16.1.2006 - 16.1.2008, mutta -06 vappuviikonlopulta en enää palauttanut lasta laitokseen. Lapsi kotiutui hyvin huonokuntoisena 28.3.2006, vaikka purkuasiakirjassa on sen allekirjoituspäivä kotiutuspäivänä. Purkupapereissa on myös maininta, että lapsi tullaan asettamaan uudelleen sairaalajonoon uuden hoitosuunnitelman saamiseksi, mutta sinnehän emme koskaan päässeet, koska ylilääkäri kieltäytyi vastaanottamasta meitä.

Silti lapsen vointi ja yleensä hänen asiansa koulua myöten, ovat menneet nousujohteisesti kotiin jäämisestä asti, lukuunottamatta uutta opettajaa, joka kaatoi myös kaikki huostaanotosta johtuvat ennakkoluulonsa meidän niskaamme. Siis sekin vielä! Siinä vaiheessa olisin ollut valmis kuristamaan Brummerin, vaikka en aggressiivinen olekaan. Tajuaako se ketku edes, mitä kaikkea pahaa hän saa lasten elämään jatkohoitolähetteillään!? Ei varmaan välitä edes, koska "laajaa arvostusta nauttivana lastenpsykiatri erikoislääkärinä, kirjailijana ja luennoitsijana" hän nauttii vain omasta asemastaan, muulla ei ole väliä.

Kyllä lapselle varmaan traumoja jäi sijoituksesta ja nykyiseen NeuroMentalin kuntoutussuunnitelmaan kuuluu myös niistä auttaminen. Terapia ei ole kuitenkaan alkanut vielä - siis ihan tolkutonta odotusta ja järjenköyhyyttä tämäkin. Eteenpäin ja parempaan on kuitenkin koko ajan menty ja nyt sopivan koulumuodon löytymisen jälkeen tilanne lapsen elämässä on parempi kuin koskaan ennen. Mutta mitään muuta terv.hoitoapua hän ei kotiutumisen jälkeen ole saanut kuin tutkimusjakso Asperger Centerissa syksyllä 2006, jolloin oikea diagnoosi varmistettiin.

Lähetetty: Lau Maa 15, 2008 2:03 pm

Mikä on lasten ja perheiden oikeus

Keskussairaalan lastenpsykiatriksi erikoistuva lääkäri yhdessä sairaalan ylilääkärin kanssa oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, että vanhemmat eivät pysty tarjoamaan Villelle riittävän hyvää kasvualustaa. 

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä tukeutui omassa ratkaisussaan tähän keskussairaalan viralliseen kantaan. Hallinto-oikeus hylkäsi vanhempien valituksen todeten lausunnossaan, että lapsen hoitosuositus perustuu vankkaan lääketieteelliseen arvioon lapsen hoidon tarpeesta.

Tämä tapaus herättää kolme vakavaa kysymystä.
1. Voidaanko lapsen riistäminen vanhemmiltaan ja sijoittaminen sijaisperheeseen tai laitokseen ylipäätänsä luokitella lääketieteelliseksi hoitotoimenpiteeksi? Eikö lääkäri ylitä toimivaltansa rajat ottaessaan itselleen oikeuden määrätä siitä, kuuluuko lapsen asua kotona vai ei?

2. Onko eettisesti perusteltavissa, että lääkäri tekee vanhemmista lastensuojeluilmoituksen, jossa hän väittää vanhempien laiminlyövän lastaan, kun nämä eivät ole tehneet mitään muuta väärää kuin kieltäytyneet noudattamasta lääkärin hoitosuositusta?

3. Eikö perheillä tulisi tällaisissa tapauksissa olla oikeus kääntyä toisen asiantuntijan puoleen saadakseen second opinionin ja eikö vanhempien saamaan second opinioniin tulisi suhtautua vakavasti lasta ja perhettä koskevassa päätöksenteossa?

Henkilökohtaisesti en voi hyväksyä sitä, että maassamme toimitaan edellä kuvatulla tavalla. Pelkään myös pahoin, että Villen tapaus ei ole ainutkertainen. Sen vuoksi toivon, että kuvaamani tapaus herättäisi avoimen keskustelun tästä vaikeasta ja vakavasta aiheesta. Lasten ja perheiden oikeusturvan takaamiseksi meidän tulisi luoda maahamme mahdollisimman pian jonkinlaiset eettiset pelisäännöt niitä tilanteita varten, joissa lastenpsykiatrit ajautuvat lapsen perheen kanssa erimielisyyteen siitä, miten lasta tulisi hoitaa.

...Jatkuu

Furman B. (2004) Huostaanotto hoidolisista syistä Lääkärilehti 51-52/2004  

Lääkäri vaati huostaanottoa

Lääkäri ei perääntynyt, vaan reagoi tilanteeseen tekemällä perheestä lastensuojeluilmoituksen. Siihen hän kirjoitti, että lapsi tulisi välittömästi ottaa huostaan, sillä vanhemmat laiminlyövät lastaan kieltäytymällä lastenpsykiatrisen keskussairaalan määräämästä hoidosta.

Lastensuojeluviranomainen toimi lastenpsykiatrisen sairaalan ohjeiden mukaisesti, otti Villen huostaan ja sijoitti hänet lastenkotiin, missä hän on edelleen. Lastenkodissa Ville kaipaa vanhempiaan ja toivoo pääsevänsä pian kotiin, vaikka viihtyykin lastenkodissa suhteellisen hyvin.

Vanhemmilla on hyvät välit sekä Villeen että lastenkodin henkilökuntaan. He tapaavat Villeä säännöllisesti lastenkodissa, jonka lisäksi he saavat ottaa hänet kotilomalle joka toinen viikonloppu. Vanhemmilla on juristi, joka yrittää auttaa heitä purkamaan huostaanoton, jotta he voisivat itse päättää Villen asuinpaikasta.

Perhe valitti hallinto-oikeuden vahvistamasta huostaanottopäätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Asian käsittely vei hallinto-oikeudessa liki vuoden, lapsen asuessa tuon ajan sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Hallinto-oikeudessa useat henkilöt, mm. lapsen virallinen edunvalvoja, kaksi vanhempiin huolella tutustunutta aikuispsykiatria ja yksi maassamme varsin arvostettu lastenpsykiatri, todistivat, että nyt jo 13-vuotias Ville haluaa asua kotonaan ja että hänen vanhempansa ovat täysin kyvykkäitä huolehtimaan hänestä.

...Jatkuu

Furman B. (2004) Huostaanotto hoidollisista syistä Lääkärilehti 51-52/2004 

Huostaanotto hoidollisista syistä

Täyttyvätkö huostaanoton edellytykset, jos vanhemmat eivät hyväksy lastenpsykiatrin hoitosuositusta?

Olen tutustunut perusteellisesti tapaukseen, joka mykistää minut. 12-vuotias Ville (nimi muutettu) otettiin huostaan sen vuoksi, että hänen vanhempansa eivät suostuneet siihen, että heidän lapsensa olisi sijoitettu hoidollisista syistä sijaisperheeseen.

Tapahtumat alkoivat, kun Villellä havaittiin päiväkodissa poikkeavaa käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa, ja tämän takia hänet ohjattiin perheneuvolaan tutkimuksiin. Siellä hänet tutkittiin ja hoidoksi määrättiin lapselle tiivistä yksilöterapiaa ja vanhemmille käynti sosiaalityöntekijän luona säännöllisesti. 

Hoidosta huolimatta Villen oireet pahenivat koulussa siinä määrin, että perheneuvolan lastenpsykiatri päätti lähettää Villen keskussairaalaan tutkimuksiin. Muutaman viikon mittaiseksi tarkoitettu tutkimusjakso venyi puolentoista vuoden mittaiseksi osastohoidoksi, jonka aikana vanhemmat osallistuivat aktiivisesti poikansa hoitoon.

 Ote psykiatrian erikoislääkäri Ben Furmanin kirjoituksesta Lääkärilehti 51-52/2004  Jatkuu...

Diagnoosin kyseenalaistamisesta tahdonvastaiseen huostaanottoon

Tahdonvastainen psykiatrinen hoito ja huostaanotot nivoutuvat läheisesti yhteen, siten että diagnoosiin tai hoitoon tyytymättömiä vanhempia helposti uhataan huostaanotolla, jos kritiikin esittäminen ei lopu. 

Hoitoyksiköt, joissa uutta autismin kirjoa koskevaa tietoa ei millään oteta vastaan, ovat monien ammattilaisten ja vanhempien tiedossa, mutta niille ei mahdeta mitään. Lääkärit eivät voi julkisesti arvostella toistensa ammatillisia päätöksiä, korkeintaan salaa neuvoa pulaan joutunutta perhettä vaihtamaan asuinpaikkaa. Hoitovirheistäkin on vaikea valittaa. Vanhempien todellisuudentaju asetetaan kyseenalaiseksi, ja tapahtumien ainoa todistaja saattaa olla, yksikön työntekijöiden lisäksi, harhaiseksi epäilty lapsi.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa hidas tiedonkulku ja vanhentuneet käytännöt aiheuttavat ongelmia. Englannissa Debbie ja Michael Raleigh turvautuivat julkisuuteen vuonna 2004, kun kaksi heidän lastaan aiottiin ottaa huostaan. 15-vuotias Ben kertoi itse julkisesti, miten hämmentävää lastensuojelun toiminta oli hänen kannaltaan. Samanlaisissa tilanteissa olevien perheiden määrän todettiin olevan kasvussa.

Tunnettu tutkija, professori Simon Baron-Cohen otti myös kantaa väärin kohdeltujen perheiden puolesta. Ruotsissa taas Catharina Granath, Riksförbundet Autismin lakimies, saa ajoittain puheluja pakkohuostaanotoista. Alun perin vapaaehtoinen huostaanotto muuttuu Ruotsissakin tyypillisesti pakoksi, kun vanhemmat leimataan vanhemmuuteen kykenemättömiksi, tai kun he vastustavat hoitoa. Granath arvelee, että keskeinen ongelma on sosiaalityöntekijöiden tiedon puute. Hän on tuonut asiaa esiin keskusteluissa Ruotsin sosiaaliministeriön kanssa.

Autismi-lehti no.3 2007

Kun lapsen riistolla rangaistaan perhettä

Lapsen tahdonvastaiseen huostaanottoon liittyvä prosessi tuntuu vanhemmista heitä vastaan käytävältä oikeudenkäynniltä, ja pakkohuostaanotto rangaistukselta. Oikeudenkäynnistä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan hallinnollisesta prosessista, jossa oletetaan että viranomaiset ovat oikeassa ja näyttö on riittävää, ilman että tätä erikseen todistetaan. 

Tämä antaa lastensuojeluviranomaisille huomattavan paljon valtaa. Valta toimia onkin tarpeen, jotta todellisiin ongelmiin voidaan puuttua tarvittaessa; AS-lapsiakin on myös sellaisissa perheissä, joissa vanhemmuus todella on hukassa. Valta vain vaatisi tasoonsa nähden riittävää systeemin valvontaa, jotta vältyttäisiin väärinkäytöksiltä ja saataisiin korjattua virheet.

Itse huostaanoton ja sen purkamisen läpikäynyt, ja muiden vastaaviin tilanteisiin perehtynyt äiti kertoo:

- Monet ovat saaneet huomata, miten kyvyttömiä asianajajat ovat monesti näissä asioissa, koska he toimivat rikosoikeuden puolella, eivätkä huostaanotot kuulu sinne paitsi niissä tapauksissa, kun vanhempia syytetään rikoksesta lasta kohtaan. Huostaanoton syynä saattaa olla vaikkapa 'kyvyttömyys vanhemmuuteen', eikä sellaista käsitettä ole kriminalisoitu millään tavalla, kuten ei monia muitakaan asioita, joista vanhempia huostaanotossa syytetään.

- Koska vanhempia ei syytetä rikoksesta, ei siitä ole tehty myöskään rikostutkintaa, poliisit eivät ole asiassa mukana millään tavalla. Pahimmillaan on vain siis vanhempien sana vastaan viranomaisen huoli tai mutu-tuntuma asiasta. Tutkimuksen mukaan vain n. 2 % valituksista saa perheen kannalta myönteisen päätöksen.

Ote Autismi-lehti no.3 2007 artikkelista

Kontrollilla evätään avohuollon palvelut

Sinko puolustaa kontrolloivaa otetta lastensuojelutyössä:

”Lastensuojelun kriitikot ovat yleensä juuri kontrollin vastustajia. He vaativat vastahakoisten asiakkaiden auttamista puhtaasti tukiperusteisesti eli lähtien aina siitä, mitä asiakas itse - siis aikuinen – kulloinkin haluaa…. Sosiaalityöntekijän tehtävänä olisi siis olla jonkinlainen kiltti varastonhoitaja, joka nopeasti löytäisi hyllystään sen tukitoimen, mitä asiakas (aikuinen) kulloinkin pyytää ja ojentaisi sen tälle enempiä miettimättä.”

Tavallinen, rakastava, mutta lapsen erityistarpeiden takia kaaokseen ajautuva perhe tarvitsisi täsmälleen sitä, mitä tässä käsitellään vitsinä ja ivan kohteena: kiltin varastonhoitajan. Ei sellaista joka ojentaisi palveluja miettimättä, vaan sellaisen joka ojentaisi ne asiallisesti, harkitusti, hilliten oman halunsa kontrolloida. Sellaista, joka uskaltaisi edes kokeilla, löytyykö perheestä sisäinen kontrolli, jos sille annetaan tuki jota perhe kertoo tarvitsevansa.

Kyseessä ei ole pelkästään asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden näkemyserot tai valtataistelut. Rahakin ratkaisee. Jos tarjotaan pelkästään kontrolloivia, lapsille ja vanhemmille ahdistavia ja nöyryyttäviä ratkaisuja, palvelujen kysyntä kummasti laskee. Kunnan ei tarvitse paljon panostaa avohuollon palveluihin, jos sosiaalityöntekijät on perusteellisesti opastettu salailemaan avohuollon vaihtoehtoja ja epäilemään niitä hakevia vanhempia.

Ilmiö ei ole vieras vammaisjärjestöille; esimerkiksi ADHD-liiton opas ”AD/HD -tietoa päättäjille” mainitsee taloudellisista päätöksistä erityislasten kohdalla:

”On ristiriitaista, että rahaa kuitenkin löytyy kohtuullisesti kriisitilanteessa, jossa lapsi tai nuori ei kykene käymään koulua ja tarvitsee akuuttia erikoissairaanhoitoa tai huostaanottoa. Näyttää siltä, että päättäjien on vaikea nähdä lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa ennaltaehkäisevää toimintaa kannattavana investointina. Miksi ei toimita silloin, kun se taloudellisesta ja inhimillisestä näkökulmasta olisi viisasta?”

Ote Autismi-lehti no.3 2007 artikkelista

Mitä on tahdonvastainen huostaanotto

Päivi Sinko kuvailee tällaista sosiaalityöntekijän näkökulmasta Huostaanottokirja –teoksessa:

”Käytännön sosiaalityössä huomaa pian, että on olemassa vanhempia, joille ei pitkänkään työskentelyn jälkeen selviä, mitä lapsi arjessa tarvitsee. He eivät joko kykene näkemään lapsensa tarpeita tai eivät kykene asettamaan niitä omien tarpeidensa edelle. Varilo ym. (-99) kuvaavat artikkelissaan “lastensuojeluperheestä” juuri tällaista kaoottista perhettä.

…

Useimmat sosiaalityöntekijät todennäköisesti tunnistavat Varilon ym. kuvaaman perheen. Juuri tällaisesta perheestä on usein kyse silloin, kun joudutaan turvautumaan tahdonvastaiseen huostaanottoon. Kyseessä ei todellakaan ole äkilliseen, ohimenevään kriisitilanteeseen ajautunut ”tavallinen” perhe, jota voidaan auttaa vaikkapa pelkästään taloudellisin tukitoimin, vaan erittäin rankka elämä jatkuvan kaaoksen keskellä.”

Tällaisen tyypittelyn eläessä voimakkaana kaaoksen alkusyitä ei ehkä edes yritetä hakea kovin monelta suunnalta. Jos ongelmat jatkuvat pitkään, niin kyseessä on oltava taas yksi näistä tapauksista, joissa vanhemmat eivät millään opi. Onhan heidän oltava vähintään vähän yksinkertaisia, jos eivät saa yhtä alaikäistä pukeutumaan säänmukaisesti, vai mitä? Jos vanhemmat sitten alkavat puhua jostakin mystisestä neurologisesta jutusta, jota sosiaalityöntekijä ei pysty lapsesta näkemään, niin sehän on selvästikin tekosyiden kehittelyä.

 Ote Autismi-lehti no.3 2007artikkelista

Autismista väärinkäsityksiä lapsen ja perheen tilasta

Mutta mistä nämä ristiriidat saavat alkunsa? Yksi syy on todennäköisesti tiedon puute ongelmien tunnistamisen alkuvaiheessa. 

Lastensuojelun keskusliitto rohkaisee nettisivuillaan ihmisiä tekemään lastensuojeluilmoituksia muiden muassa tällaisin perustein:

”Syitä huolestua lapsen hyvinvoinnista ovat esimerkiksi:

-lapsi on usein ulkona epätavallisina aikoina tai hänen vaatetuksensa ei usein ole säiden mukainen

-lapsen käyttäytyminen on normaalista poikkeavaa, esimerkiksi hyvin vetäytyvää, apaattista tai yliaggressiivista”

Missään ei mainita lapsia, jotka ehkä haluavat sinnikkäästi pitää talvivaatteita juhannukseen asti, vaikka vanhemmat olisivat kuinka osaavia ja välittäviä. Ei mainita, että aistiherkkyyksien takia oudosti pukeutuva lapsi voisi olla myös sosiaalisilta taidoiltaan hitaasti kehittyvä, ja siksi vetäytyvä. Taustalla kummittelee mielikuva perheestä vailla rajoja ja rutiineja.

 Ote Autismi-lehti no.3 2007artikkelista +

Huostaanotto "hoidollisista syistä"

Perheelle kirjoitettu hoitosuunnitelma on väljästi muotoiltu ja niukkasanainen. 

Tapaamisista sanotaan:

”Ensimmäinen kotiloma toteutetaan päiväkäynnillä äidin luokse 7.4.07. Kotonakäyntejä lisätään vähitellen sen mukaisesti kun lomat onnistuvat. Tapaamisista äiti ja perhekoti sopivat jatkossa keskenään.”

Periaatteessa huoltosuunnitelman tulisi tukea lapsen ja vanhempien yhteydenpitoa, ja auttaa päättämään huostaanotto kun se tulee ajankohtaiseksi. Kun suunnitelmassa ei anneta minkäänlaisia konkreettisia vähimmäisaikoja, aikatauluja tapaamisten lisäämiselle, tai tietoa kuka saa päättää tapaamisten muutoksista, vanhemmat ovat työntekijöiden armoilla.

Ilman että kukaan tarkkailee äitiä ja lasta hetkeäkään loman aikana, voidaan yksipuolisesti päättää että loma ei ole ”onnistunut”, ja että äidin toiminta on tähän syynä. Lääketieteellistä koulutusta vailla olevat työntekijät voivat halutessaan sivuuttaa sekä neurologin että äidin mielipiteet lapsen erityistarpeista. Elleivät vanhemmat ole poikkeuksellisen tietäviä ja jaksavia, heillä ei tällaisessa tilanteessa ole mitään mahdollisuutta väittää vastaan.


Ote Autismi-lehti no.3 2007artikkelista

AS-lasten oireet aiheuttavat väärinkäsityksiä ja lastensuojelutoimia

Maassamme on tapahtunut viime vuosina kehitystä erityislasten tarpeiden huomioon ottamisessa. Yhdistysten vertaistoiminnassa tapaa kuitenkin suhteettoman usein perheitä, joilla on negatiivisia kokemuksia lastensuojelusta, lasten psykiatrisesta hoidosta tai molemmista. Näiden olemassaoloa sinänsä ei tule kyseenalaistaa, mutta haluamme tuoda esiin näkymättömiin toimintarajoitteisiin liittyviä väärinkäsitysriskejä.

Asperger-oireistossa on väärinkäsityksiä aiheuttavia yhtäläisyyksiä 'oikeiden' lastensuojelutapausten kanssa, vaikka vanhemmat olisivat kuinka osaavia ja välittäviä. Täydennykseksi kaivattaisiin keinoja, erotella neurologisia oireita psyykkisistä, jotta vältyttäisiin vääriltä hälytyksiltä.

Äiti oli suostuteltu ”vapaaehtoiseen” huostaanottoon uhkaamalla pakkohuostaanotolla. Hän on suostunut, koska toivoo että vapaaehtoinen huostaanotto olisi helpompi jatkossa purkaa. Ilman neuvottelua tai ennakkovaroitusta sijaiskoti yhtäkkiä kieltää lapsen kotilomat. Tapaamisrajoitus on laiton, sillä sen kestoa, rajoituksen kohteena olevia ihmisiä, tai rajoituksen syitä ei ole ilmoitettu selkeällä päätöksellä.

Äidille ei kerrota mihin voi valittaa, tai edes että asiasta voi valittaa:

– Soitin "uuteen kotiin" kysyäkseni koska poika pääsee kotiin yöksi. Tuli tyly vastaus. Edellinen kotikäynti oli heidän mielestä mennyt huonosti.

– Kysyin uudestaan pojan kotiyötä, vastaus oli että vesitän heidän sääntönsä! Pojan on ensiksi rauhoituttava että pääsee "lomille" ja että syy pojan käyttäytymiseen onkin minun kasvatus ja neurologi (mikä sanoi pojan olevan selvä as-lapsi) on väärässä!

Ote Autismi-lehti no.3 2007artikkelista

Uhkaus huostaanotosta

Päätimme, että lasta ei enää vietäisi osastolle kesätauon jälkeen. Samantien tilasimme ajan yksityissektorilta asperger-tutkimuksiin. 

Kun kesäsulku päättyi soitin osastonhoitajalle ja kerroin lapsemme siirtyvän nyt yksityssektorin hoitoon. Kohta soitti osaston lääkäri ja uhkasi tehdä huostaanoton ja kutsua poliisit noutamaan, ellei lasta välittömästi palauteta sairaalaan.

Soitin eräälle tutulle sosiaali- ja terveydenhoitoalan virkamieiehelle. Tämä keskusteli osastonlääkärin kanssa toiveistamme saada lapsemme autismin kirjon neuropsykologiseen tutkimukseen. Välittäjämme kertoi, että voimme jatkaa lomaamme ja palata loman päätyttyä sairaalaan, jossa on luvattu taipua toiveeseemme saada lapselle asianmukaiset tutkimukset ja hoito.

Palattuamme lomalta uudet tutkimukset alkoivat välittömästi. Lapsen piti kuitenkin edelleen jatkaa osastolla. Nyt ei kiinnipitotilanteta kuitenkaan raportoitu. Kesti vielä puoli vuotta ennenkuin asperger-diagnoosi valmistui. Lapsi ei kuitenkaan päässyt pois osastolta. Osastohoito kesti luvatusti päivälleen kaksi vuotta.

Lähde: Minun tarinani

Miksi haluatte aspergeria