Voiko autismin kirjon oireet kadota?

Autismin kirjon oireita on pidetty yksilön elämää haittaavina pysyvinä tiloina, joihin ei ole varsinaista parannuskeinoa. 

Hoitona on ollut usein ulospäin näkyvän autistisena pidetyn käyttäytymisen korjaaminen erilaisilla koulutuksellisilla menetelmillä ja pakkoliikkeiden poistaminen lääkityksellä. Iän myötä autistiset oireet usein vähenevät ja muuttuvat.

Mutta voivatko autistiset oireet kadota kokonaan lapsen kehittyessä? Viimeisimmät tutkimustulokset antavat tästä viitteitä. Ulospäin näkyvät oireet ja sosiaalisen vuorovaikutuksen puutteet korjaantuvat usein yksilön sosiaalisen kehityksen myötä.

Uusien tutkimustulosten vastaanotto on ollut kuitenkin ristiriitaista. Selitykseksi oireiden katoamiselle on tarjottu esimerkiksi lapsuudessa saatua virhediagnoosia. Toiset toivottavat tulokset tervetulleiksi.

Harva kuitenkaan uskoo, että “autismi paranisi” ja kaikki oireet ajan myötä katoaisivat. On toki myös niitä, joiden mukaan autismi on elämän normaali olomuoto, joka ei vaadi varsinaista korjaamista, ellei siitä ole haittaa yksilölle itselleen tai läheisille ja ympäristölle.

Lähde
Puoltaja maaliskuu 13, 2014

Lacanilaisesti autismin ja psykoosin eroista

Autistinen häiriö määrittyy vaikeutena asettua konkreettiseen sosiaaliseen siteeseen (primaariper­hee­seen), kun taas psykoottinen häiriö määrittyy vaikeutena asettua abs­trak­tiin sosiaaliseen siteeseen (”yhteiskunta”, ”valtio”, ”puhe­yhteisö”, ”kulttuuri”) jakaen tuon abstraktin yhteisön yhteen­sitovan ”liiman”, toteaa Janne Kurki.

Kurki vertaa psykoosia ns. autismikirjon häiriöihin. Äärimmäisen/toistuvasti traumatisoituneen ihmisen käyttäytymisessä ja kokemusmaailmassa on monia psykoottisuuden kanssa samantyyppisiä piirteitä. Tähän saattaa liittyä myös se kliininen huomio, että voimakkaan traumatisoitumisen painottuminen psykoosisairauden todennäköisessä etiologiassa ennustaa huonoa vastetta neurolepti-lääkitykselle: Se ”koostava” vaikutus, josta lastenpsykiatriassa usein puhutaan neuroleptien kohdalla, ei traumatisoituneiden lasten kohdalla ole todennäköisesti muuta kuin sedaatiota, toisin sanoen lääkitty lapsi on niin väsynyt, etteivät hänen oireensa enää tule esiin väsymyksen hunnun alta. Näin Kurki soveltaa lacanilaista psykodiagnostiikkaa artikkelissaan Psykoosi, perversio ja neuroosi.

Psykoottiset ja autististet häiriöt eroavat Kurjen mukaan varsin selvästi toisistaan, joskin autistinen lapsi saattaa vanhempana saada myös psykoottisia oireita. Psykoottinen henkilö ei alistu  kollektiivista olemista määrittävään ja yhdistävään symboliseen säätelyyn. Siitä huolimatta psykoottinen henkilö säilyttää sosiaalisen siteensä toisiin ihmisiin ja jakaa heidän kanssaan jossain määrin symbolifunktiota, joskin omilla vapautuksillaan.

Autistinen lapsi sen sijaan kieltäytyy enemmän tai vähemmän koko sosiaali­sesta siteestä. Tässä mielessä autismi on loogisesti selvästi varhaisempi ilmiö kuin psykoosi, mikä vastaa sitä kliinistä havaintoa, että autistisia häiriöitä aletaan tutkia usein jo varhaislapsuudessa, kun taas psykoottisten häiriöiden tyypillistä esiintulon aikaa ovat ne elämänvaiheet, jolloin nuori erottautuu lapsuuden ko­dis­taan – toisin sanoen siirtymävaihe, jolloin hänen pitäisi astua per­heyhteisön varsin konkreettisen sosiaalisen siteen tuki­ver­kos­tosta abstraktimman isän-nimen yhteensito­maan puhe­yh­tei­söön.

Lacanilaisesti voitaisiinkin esittää, että ero psykoottisten ja autististen häiriöiden välillä liittyy nimenomaan isän-nimeen. Autistinen lapsi ei kykene lainkaan siihen kollektiiviseen olemiseen, jota jo isän-nimen psykoottinen poissulkeminen edel­lyttää. Klassisten psykoosin, perversion ja neuroosin käsit­teiden rinnalle Kurki tuo autismin käsitteen siten, että ensimmäinen subjektin ”valinta” – joka ei ole minkään tietoi­sen subjektin tietoinen valinta, vaan tiettyjen sosiaalisten, psy­ko­logisten ja biologisten tekijöiden yhteensattumisen määrää­mä urautuminen – tapahtuukin jo autismin ja muiden subjekti­rakenteiden välillä. Freudilainen ”neuroosin valinta” on huomattavasti myöhäisempi – sekä loogisesti että kronologisesti lapsen kehityksessä – prosessi.

Lähde:
Kurki, Janne (2012) Ruohonjuuritason lacanilaista psykodiagnostiikkaa Psykoosi, perversio ja neuroosi… Psykoterapia , 31(2), 170–180

Kirjallisuutta:
Kurki, Janne (2004). Lacan ja kirjallisuus – Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce. Helsinki: Apeiron Kirjat.
Kurki, Janne (2007a). Se, mikä viesteissäsi vastustaa tulkintaani – Jean Laplanchen traumateoria. Teoksessa Veivo, Harri (toim.), Vastarinta/resistanssi. Helsinki: Yliopistopaino, 74–89.
Kurki, Janne (2007b). Skitsofrenian loistokkuus? Nuori Voima 6/2007, 11–13.
Kurki, Janne (2008). Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta. Psykoterapia, 27(4), 290–305.
Kurki, Janne (2012). Lacanin diskurssiteoria. Vantaa: Apeiron Kirjat.
Lacan, Jacques (1981). Le Séminaire – Livre III: Les psychoses, 1955–56. Paris: Éditions du Seuil.
Lacan, Jacques (1991). Le Séminaire – Livre XVII: L’envers de la psychanalyse, 1969–1970. Paris: Éditions du Seuil.
Verhaeghe, Paul (2009). Normaaliudesta ja muista mielenhäiriöistä. Suom. Janne Kurki. Vantaa: Apeiron Kirjat.
Verhaeghe, Paul (2010). Identiteetti etsimässä peiliä. Teoksessa Kurki, Janne (toim.), Media ja identiteetti. Vantaa: Apeiron Kirjat.