Nemon päättötodistuksen kielten arvosanat olivat lopulta tyydyttäviä, mutta sitä ennen opin, että on minun ja lapseni asia todistaa, että hän pystyy olemaan normaali (mitä hänen ei minusta tarvitse olla, mitä se sitten ikinä onkin) ja oppimaan (mikä on selvää, kunhan ihminen ei ole koomassa), eikä koulun asia etsiä käytännön ratkaisuja ongelmatilanteisiin tai huolehtia siitä, että kaikki saavat vaatimustasoltaan mielekästä opetusta.
Opin, että tuki on paikka ja oppiminen on ansaittava toimimalla muiden ihmisten tavoin eikä suinkaan ahkeroimalla. Erityisopetus perustuu ajatukseen edellytyksistä, toisin sanoen jonkinlaisesta selvänäkemisestä etukäteen.
Kymppiluokka on edelleen kesken, ja minulle on vakuutettu, ettei Nemon ole koulussa hyvä olla ja että hänelle olisi syytä etsiä toisen asteen opiskelupaikka erityisammattioppilaitoksesta kesken vuoden. Itselleni taas on selvinnyt tämän lukuvuoden aikana, että Nemo kykenee tekemään muistiinpanoja tunnilla, liikkumaan yksin bussilla ja lähtemään ilman vihjeitä itse taksiin unohtamatta tavaroitaan.
En ole halunnut etsiä toisen asteen opiskelu- paikkaa, sillä jonkinlaista haastavaa käytöstä olisi varmasti jopa laitoksessa. Siellä sitä ei kuitenkaan pidettäisi vihjeenä siitä, että hänet tulisi siirtää pois. Tähän mennessä on vaikuttanut siltä, että autistien toisen asteen opiskelun(kin) voisi kuvata kaaviolla, joka on täynnä samaan umpikujaan päättyviä reittejä.
Jokainen reitti päättyy sijoitukseen, jossa jopa ammattikoulutus ja yleissivistävä opiskelu, kuten perusopetuksen arvosanojen nostaminen perusopetuksen jälkeen, on muunlaisille ihmisille. Autistit kuuluvat ilmeisesti jonkinlaiseen askartelupiiriin loppuelämäkseen. Meidän vanhempien tehtävä on olla tästä todella kiitollisia.
Kysyin nyt syksyllä, mitä lapseni oli tehnyt äidinkielen tunnilla. Hän kertoi kirjoittaneensa, ettei pidä surullisista lopuista. En minäkään. On surullista, että pääsylippu ihmisyyteen eli elämässä tarpeellisten asioiden oppimiseen ja jopa muiden joukossa olemiseen, pitää ansaita olemalla normaali.
..jatkuu
Autismi- ja Aspergerliiton Ikääntyminen autismin kirjolla -projekti on koonnut yksien kansien väliin kaksikymmentäyksi pienoismuistelmaa Minun tarinani - kertomuksia autismin kirjolta, joissa kerrotaan, millaista on ollut elää Aspergerin oireyhtymän kanssa. Tarinat ovat eri ikäisten autismin kirjon ihmisten tai heidän omaistensa kirjoittamia ja kirja on kuvitettu kuvataiteilija Tuuli Aution vesiväritöillä. Kirjan voi tilata itselleen tai edustamalleen organisaatiolle postikulujen hinnalla osoitteesta info[at]autismiliitto.fi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti