Minun piti tulkita kummallisia läikkiä, jotka näyttivät kuivuneelta linnunkakalta. Vanhempiani syytettiin siitä, että olivat antaneet minun vaeltaa yksin kaupungin katuja, vaikka itseasiassa olin joskus jopa karannut omille teilleni, sillä en jaksanut olla pienessä kaupunkiasunnossa.
Sitten minulle kerrottiin, että minut sijoitettaisiin uuteen kotiin sairaalan osastolle. Isäni tehtävä oli viedä minut tuohon sairaalaan. En kuitenkaan halunnut jäädä sinne. ”En ole sairas! – haluan heti takaisin kotiin!” Huusin ja raivosin. Onni kääntyi ja isäni vei minut takaisin kotiin. Pitkään aikaan en ollut niin onnellinen, kun pääsin illalla takaisin omaan sänkyyni. Lopulta löytyi psykologi, joka oli sattunut kuulemaan Aspergerin syndroomasta ja näin saatiin oireilulle nimi ja selitys.
Asperger tuntui hyvältä. Enää ei perhettäni epäilty huonosta kasvatuksesta. Alle 10-vuotiaana sain oman diagnoosini luettavaksi. Ja kas kummaa nyt sain selityksen ongelmille, jotka johtivat siihen, että koulussa minut oli jo yleisesti leimattu toivottomaksi häiriköksi.
Julkaistu Puoltajassa elokuu 20, 2014. Kuva ei liity kertomukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti