Luovatko omaelämänkerrat autismin prototyypin jolla kuvataan kaikkia autismikirjon ihmisiä? Synnyttääkö nämä tarinat uuden käsityksen autismista, joka alkaa elämään omaa elämäänsä päätyen jopa autismin diagnoosiin?
Vaikeasti autistisen ihmisen tilaa on kuvanneet ne autismikirjon ihmiset, jotka ovat oppineet puhumaan, tai kommunikoimaan muilla välineillä. Grandinkin muistaa ajan, ennenkuin hän ei puhunut. Naoki Higashida vastaa fasilitoimalla kirjottamassaan teoksessaan The Reason I Jump kysymyksiin, joita puhumaton autismikirjon lapsi herättää ympäristössään Japanissa: Kysymys 55: Mikset koskaan voi olla liikkumatta?
Kehoni on jatkuvassa liikkeessä. En pysty olemaan aloillani. Kun en liiku, tuntuu kuin sieluni irtoaisi ruumiistani. Tämä panee minut hyppimään pelosta, niin etten pysty olemaan paikallani. Vaikka aina haluaisin olla muualla, en koskaan löydä tietäni sinne. Minä aina taistelen omassa kehossani ja paikallaan oleminen ravistelee tomumajaani, johon olen sidottu. Mutta niin kauan kuin olen liikkeesssä saatan hiukan rentoutua.
Oliver Sacks kuvasi Grandinia tämä omin sanoin ‘Antropologina Marssista’. Tuosta fraasista on tullut sanonta josta jotkut autismikirjon ihmiset pitävät, toiset taas inhoavat. Wittgenstein ajatteli: ‘Jos leijona puhuisi, emme ymmärtäisi häntä’.
Jos Marssilainen puhuisi, ymmärtäisimmekö häntä? Vain jakamalla saman elämänmuodon voimme ymmärtää toista. Uskommeko fasilitoimalla kirjoitettua sanaa on ongelma, kun yritämme ymmärtää vaikeasti autistista henkilöä.
