Suomessa teollistumisen aiheuttaman työn uudelleen organisoinnin ja siitä seuranneen vammaisten ihmisten sosiaalisen arvonalennuksen kautta vammaisuudesta tuli myös yhteiskunnallinen kysymys, kun se aiemmin oli ollut yksityinen, perhepiirissä hoidettava asia.
Vaikka teollistumisen jälkeenkin suurin osa vammaisista lapsista kasvoi perheissä, vammaisuudesta tuli muuttuneen ideologisen ilmapiirin vuoksi häpeällinen ja leimaava asia. Tästä seurasi, että perheet eivät katsoneet enää velvollisuudekseen elättää vammaisia omaisiaan, vaan hylkäsivät heidät laitoksiin tai kadulle.
Perheiden muuttunut elämäntilanne, sekä työn siirtyminen kodin ulkopuolelle teki vammaisista taakkoja heidän perheilleen. Lisäksi monen perheen koostumus muuttui useamman sukupolven
yksiköstä ydinperheeksi. Tällaisissa tilanteissa laitokset olivat helpotus perheille, joilla ei ollut voimavaroja tai aikaa selvitä vammaisten lasten kasvattamisesta ja sosiaalistamisesta työnteon ohessa. 1800-luvulla perustettiinkin tiuhaan tahtiin muusta yhteisöstä erillään olleita laitoksia, joissa vammaisista yritettiin tehdä yhteiskuntakelpoisia. Nämä laitokset saattoivat olla sairaaloita, laitoskouluja tai vankiloita. Pösö kuvaa väitöskirjassaan laitoshoidon olleen alun alkujaan ratkaisu pahantapaisuuden hoitoon.
Lähteet:
Harjula Minna (1996). Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800 -luvun lopulta 1930 -luvun lopulle. Hakapaino Oy, Helsinki.
Pulma Panu & Turpeinen, Oiva (1987). Suomen lastensuojelun historia. Kouvolan
kirjapaino, Kouvola.
Pösö Tarja (1993). Kolme koulukotia. Acta Universitas Tamperensis ser A vol 388. Tampereen yliopisto, sosiaalipolitiikan laitos, Tampere
Susanna Leppänen (2010) Kehitysvammainen lapsi lastensuojelussa. Jyväslylän yliopisto.
Vehmas Simo (2005). Vammaisuus, johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Tammerpaino, Tampere.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti