Parikymmentä vuotta myöhemmin lakeja alkoi tulla voimaan Atlantin tälläkin puolen: Tanskassa vuonna 1929, Saksassa 1933, Ruotsissa ja Norjassa vuonna 1934.
Ja kun Suomessa vihdoin päästiin äänestämään alkuvuodesta 1935, tulos oli konsensusyhteiskunnan riemuvoitto. Sterilointilaki hyväksyttiin selvin luvuin: 144–14. (Kuusi äänesti tyhjää, poissa oli 35.) Monet vastustaneista vastustivat vain muodollisesti: esimerkiksi siksi, että steriloinneilla nähtiin olevan yhteys seksuaalimoraalin höllentymiseen. He saattoivat kannattaa kastrointia, joka vaikuttaa myös seksuaaliseen kykyyn.
Julkisessa keskustelussakin soraääniä kuului niukasti. Kriittisiä puheenvuoroja aiheesta kirjoitti lähinnä Tulenkantajien päätoimittaja Erkki Vala.
Pakkosterilaatiomyönteisen
ilmapiirin saattaa selittää paitsi se, etteivät säädetyt lait koskaan
koskeneet keskusteluun osallistujia, myös se, että sterilointilain
nähtiin olevan osa yleistä hyvinvointivaltion rakennusprojektia.
Taustalla oli lama-ajan Euroopan talouskurimus. ”Yhteiskuntaan
kelpaamattoman” väestön pakkosteriloinnin arvioitiin laskevan
sosiaalikustannuksia merkittävästi.Sonja Saarikoski HS 3.7.2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti