Aspergerin neuropsykiatrinen valmennus

AS-diagnoosin aikuisena saanut 40-vuotias mies oli suorittanut peruskoulun heikohkolla menestyksellä. Ammatillista koulutusta hänellä on jonkin verran, mutta osa on jäänyt kesken. Työhistoria on vähäinen. Arkielämän hankaluuksina on esiintynyt vaikeutta sopeutua uusiin tilanteisiin, stressiherkkyyttä, juuttuvuutta ja myöhästelyä. Mies paneutuu mielellään omiin asioihinsa tutuissa puitteissa eikä useinkaan huomaa ajan kulumista.

Ennen valmennuskuntoutusta suoritetussa neuropsykologisessa tutkimuksessa miehen kognitiivinen kokonaiskapasiteetti vastasi ikäryhmän keskitasoa mutta suoriutumisen profiili oli vaihteleva, mikä sopii AS-problematiikkaan. Kielellinen päättely oli ikäryhmän keskitasoa, ei-kielellinen sen sijaan keskitasoa parempaa. Toiminnanohjauksen osalta tuli esille ongelmia. Saadessaan käyttää riittävästi aikaa mies kykeni muodostamaan toimintastrategioita eli hän säilytti toimintakykynsä paremmin ilman vaatimuksia nopeasta suorituksesta. Mielialassa todettiin masennusta, ja siihen aloitettiin masennuslääkitys.

Kuntoutuksessa hyödynnettiin valmennuksen menetelmiä yksilökuntoutuksena psykiatrian poliklinikassa. Aluksi tapaamisia oli kerran viikossa ja loppua kohden kerran kuussa. Valmennuskuntoutus ajoittui runsaan kahden vuoden ajalle. Työskentelyä voidaan kuvata supportiiviseksi ja strukturoivaksi. Ratkaisukeskeisyyttä yhdistettiin käytännönläheiseen toimintaan ja kognitiivisesti orientoituneisiin tekniikoihin. Aluksi painotuttiin psykoedukatiivisesti tietoon kuntoutujan neuropsykiatrisesta oireyhtymästä. Tilannetta arvioitiin ja seurattiin haastatellen ja oirekyselyillä.

Selkeillä kirjallisilla kotitehtävillä (tavoitteiden seuranta, itsearviointi, Päivän puuhat -lomake) ja rauhallisella ohjeiden antamisella kuntoutuja motivoitui riittävästi omaehtoiseen työskentelyyn käyntien välillä. Rauhallinen eteneminen alkuvaiheessa osoittautui hyväksi. Siirtymävaiheisiin kuntoutuja tarvitsi huomattavasti aikaa, ja uusia menetelmiä oli syytä ottaa hallitusti esille ja riittävästi aikaa antaen. Käytössä oli elämänhallintaa ja organisointikykyä tukevia struktuurilomakkeita. Myös ajanhallintaa tuettiin eri tavoin, aluksi varsin konkreettisella tuella. Sosiaalisen kanssakäymisen tilanteita käytiin läpi sosiaalisten kuvatarinoiden avulla.

Käytännönläheisyys oli ensiarvoisen tärkeää, eli kuntoutuja koki työskentelyn mielekkääksi, kun käsiteltävät tilanteet nousivat hänen todellisesta elämästään ja kokemuksistaan. Motivaatiota arvioitiin ja tuettiin säännöllisesti selkiyttämällä ja kertaamalla tavoitteita yhdessä. Luottamuksen lisääntyessä työskentelyn edetessä kuntoutuja saattoi ottaa esille omaan elämäänsä liittyneitä arkojakin teemoja. Työskentelyyn yhdistettiin muutama parikäynti kuntoutujan läheinen huomioiden ja lisäksi pidettiin verkostokokouksia työvoimaviranomaisten kanssa.

Mielialalääkitys kävi tarpeettomaksi mielialan normaalistuttua. Kuntoutuja aktivoitui työllistymistä tukeviin toimiin ja koulutuskokeiluihin ja hakeutui lopulta ammatilliselle erityislinjalle opiskelemaan. Seurannan perusteella opiskelu sujui hyvin ja tyytyväisyys elämäntilanteeseen lisääntyi. Alkutilanteeseen nähden toimintakykyä onnistuttiin kohentamaan ja kuntoutuja alkoi käyttää sitä toteuttaakseen itseään. Valmennuskuntoutus saatettiin päättää suunnitelman mukaisesti.


Sihvonen J. (2011) Aikuisen Asperger-potilaan neuropsykiatrinen valmennus yksilökuntoutuksena, Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2011;127(2):118-25 PDF