Tukea
oli vaikea saada, sillä minun tai vanhempien toiveita ei kuunneltu.
Vanhempani olivat kysyneet neuvoa Autismi- ja Aspergerliitosta, kun
minua oltiin sijoittamassa vastoin tahtoani lasten psykiatriselle
osastolle. Järjestöstä kuitekin kehotettiin unohtamaan vastarinta,
jottei aiheutettaisi hallaa lapselle. Onnekseni vanhempani kuulivat
minua eivätkä uskoneet terveydenhuollon ammattilaisiin tai autistien
etujärjestöä.
Kuten
sanottu perheeni haki tukea Autismi- ja Asperger-liitosta. Sanottiin
vaan, että ottkaa vastaan kaikki tarjottu laitoshoito, sillä
Aspergerista ei parannuta. Kotiin tukea ei kuitenkaan koskaan saatu,
vaikka sitä vanhempani halusivat. Onnekseni vanhempani uskoivat omaan
intitutioonsa ja lapseensa ja pelastuin "hullujen huoneesta".
Luulin,
että tulevaisuus on nyt 2000-luvulla. Mutta suureksi hämmästyksekseni
edelleenkin kuulen vastaavia tarinoita siitä, kuinka lapset ja heidän
perheensä kärsivät väärin ymmärryksestä. Miksi perheitä ei kuunnella?
Terveydenhuollon ammattilaiset kertoivat toimivansa 20-vuoden
asiantuntemuksella. Ilmeisesti se kuitenkin merkitsee, että heidän
osaltaan mikään ei ole muuttunut 20 vuoteen. Toivoisinkin, että alan
järjestöissä kuultaisiin terveydenhuollon "asiantuntijoiden" sijasta
myös lapsia ja heidän vanhempiaan.
Ei ole enää mitään
syytä kutsua itseäni Aspergeriksi. Minulla on oma perhe ja työ. Olen
siis parantunut. Toivottavasti kokemukseni auttaa myös muita parantumaan
Aspergerista.
Lähde: Minun tarinani
Aikuisena

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Nyt jorinoimaan!