Kerran
minut heitettiin ulos osastolta, kun halusin mennä kävelylle lapseni
kanssa "Vanhempainohjaus"-tapaamisen jälkeen. Lapseni oli tässä
näkemässä, kuinka isä pakotettiin ulos. Olisin ehkä vastustellut, mutta
lapsi totesi viisaasti: "Emme kai sitten voi mennä kävelylle". Tämä
laukaisi tilanteen ja jätin lapsen raskain mielin osastolle. Todellakin
sai konkreettisesti tuntea, että vanhemmuudella ei ole arvoa tällä
osastolla.
Muita rangaistusmuotoja on ollut mykkäkoulu,
silloin kun emme ole noudattaneet osaston tiukkoja aikatauluja.
Ensimmäinen mykkäkoulu pidettiin, kun vaimoni myöhästyi "vanhempain
ohjaus"-tapaamisesta. Outoa oli istua kahden "mykän" kanssa samassa
huoneessa, kunnes poistuivat mitään sanomatta. Alkuhämmennys oli
tavaton.
Toisen kerran vein lapsen myöhässä osastolle.
Eikö ole aika kummalista kohdata mykistynyt J - joka ei edes kysy, miksi
olemme myöhässä. Haastattelurituaalitkin jättää pitämättä. Ihmeissään
sitten vaan jättää lapsen osastolle ja ihmettelee muille hoitajille
tätä mykkäkoulua. Kukaan ei selitä vaikkakin hymyilevät merkitsevästi.
Toivotonta
tuntuu olevan tämä sillanrakennus. Jos toinen osapuoli ei tee
elettäkään lähestyä perhettä. Ei kai tämä voi näin yksipuolista olla.
Jokin ratkaisu pitäisi tähän hoitoon saada - näin ei voi jatkua... Tulee
mieleen "Yksi lensi yli käenpesän", jossa vapaaehtoisesti osastolle
tullut potilas alistettiin pakkotoimiin aivan kuin oma lapsemme...

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Nyt jorinoimaan!