ASSIUUTISIA

NYT LUETAAN...

perjantai 30. marraskuuta 2012

Lähes joka neljäs nuorukainen syyllistyy rikokseen

Lähes joka neljäs 16-20-vuotias mies syyllistyy rikokseen, osoittaa väitöstutkimus.

Tutkimuksen mukaan rikoksiin ajautumisen riskiä voidaan ennustaa jo lapsuusiässä. Rikollinen käyttäytyminen yleensä vähenee aikuistuessa, sillä iso osa nuorista pojista ottaa opikseen parista virheestä. Rikosten tekeminen on usein yhteydessä erilaisiin psykososiaalisiin ongelmiin, kuten päihderiippuvuuteen. Myös psykiatriset ongelmat liittyvät rikollisuuteen. Sen sijaan pelkkä masennus ei aja nuoria miehiä rötöstelyyn.

- Masentuneet henkilöt ovat usein syrjään vetäytyviä, kun nuorisorikollisuus taas on leimallisesti ryhmäilmiö, tutkija Henrik Elonheimo kertoo. Rikoksille altistavia taustatekijöitä ovat esimerkiksi rikkinäinen perherakenne, käytösongelmat, hyperaktiivisuus ja vanhempien alhainen koulutustaso.
Neljä prosenttia tutkimukseen valikoituneista pojista teki yli 70 prosenttia rikoksista.

torstai 29. marraskuuta 2012

Hymy tekee syyllisen

Viikonloppu sujui hyvin. lapsi oli kotona yhden yön. Kun hain häntä osastolta lauantaina oli uusi hoitaja, joka kehui, kuinka lapsi on ollut mallilapsi osastolla, mutta toivoi, että käyttäytyisi yhtä kiltisti kotona. Hän hämmästeli, kun kerroin, että kotona ei ole koskaan ollut ongelmia lapsen kanssa. Hän jopa huolehtii, että sisarukset tekevät heille kuuluvat tehtävät. Silloin hoitaja kysyi, onko lapsi vanhin lapsi. Vastasin, - ei kun nuorin. 

Kotimatkalla lapsi kertoi, kuinka uusi poika osastolla kertoi karselleensa "Teksasin moottorisaha murhaajia". Tuntuu kummalta kuulla noin pienten lasten katsovan sellaisia väkivaltavideoita. Lapsi nappaa kaikki helposti - en tiedä onko tämä hänelle parasta seuraa? Väärinymmärryksiä tulee helposti.

Kun pelasimme osastolla Inkan aarretta, lapsi totesi, että pelissä ei voi huijata, taivuttamalla pelimerkkejä. Hoitaja kiinnostui heti asiasta ja sanoi, että lapsi taitaakin olla vilppipelaaja. Kysyttäessä, lapsi kertoi, että pelatessaan erään toisen pojan kanssa tämä oli kertonut huijaavansa Afrikan tähdessä taivuttamalla pelimerkkejä.

Lapsi toistaa helposti mitä ympärillään kuulee. Tämä aiheuttaa usein väärintulkintoja. Joskus hän sanoi: "Lääkkeet pienetää aivoja". Tästä syytettiin minua, kunnes selvisi, että sanojen alkuperä oli huonekaverilla. Kerran huonekaveri paiskasi oven hoitajan eteen, tämän tullessa huoneeseen. Tästä syytettiin lastani, koska hän hymyili. Lapsi ihmetteli, miksi hän joutui eristyshuoneeseen - vaikkei ollut syypää. Toisaalta hän piti eristyshuoneen yksinäisyydestä ja rauhasta, eikä olisi halunnut siirtyä takaisin osastolle.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Aspergerin oireyhtymä lapsuudesta aikuisuuteen

Tony Attwoodin kirja Aspergerin oireyhtymä lapsuudesta aikuisuuteen kuvaa Asperger-henkilöiden elämää lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Kirjasta antaa tärkeää tietoa autismin eri ikävaiheissa kohdattavista arjen ongelmista ja keinoista selviytyä niistä. Teoksessa kuvataan mm. ystävyyssuhteiden, opiskelun, parisuhteen ja työelämän mukana tuomat hyödyt ja paineet.

Erinomainen suomennos on Mira Karppelinin. Lue lisää Opike-uutisten numerosta 1/2012

http://www.opike.fi/?mod=products&pid=360


TekijäTony Attwood
KustantajaOppimateriaalikeskus Opike
Julkaisuvuosi2012
Sivumäärä399
JulkaisumuotoPehmeäkantinen kirja
TuotenumeroT 1697
ISBN978-951-580-530-0
Hinta47.00 €

maanantai 26. marraskuuta 2012

Autistien kummisetä

Turkulainen liikemies houkutteli kuntia ja yksityisiä auttamaan autistilapsia. Neurocity Oy perustettiin muutama vuosi sitten todelliseen tarpeeseen. Ideana oli antaa hoitoa neurologisista oireista kärsiville lapsille. Neurocity -hankkeesta jäi miljoonavelat. http://yle.fi/mot/mb080421/kasikirjoitus.htm

Uusinta 26.11.2012 klo 20.00 Yle TV 1

News



Autistic boy, 11, handcuffed on school bus in Howard
Baltimore Sun
Howard County school officials are investigating an incident involving an 11-year-old autistic boy who was handcuffed by police officers on a school bus after he allegedly bit several adults and students. The child, who does not speak and has limited ...
See all stories on this topic »
Research Lacking on Drugs for Older Children With Autism, Study Finds
U.S. News & World Report
"The majority of (older) individuals with autism spectrum disorders appear to be taking medications that we have very little evidence for," said the study's lead author, Dr. Jeremy Veenstra-VanderWeele, medical director of the Treatment and Research ...
See all stories on this topic »
Connecting Autistic Behavior to Brain Function
Huffington Post (blog)
Autism is a disorder that is well known for its complex changes in behavior -- including repeating actions over and over and having difficulty with social interactions and language. Connecting these behavioral patterns to an underlying neural ...
See all stories on this topic »
Autistic Camarillo man has a job but aims to get a better one
Ventura County Star
Editor's note: A little over a decade ago, California officials raised an alarm about the growing number of children being diagnosed with autism. The Star examined the struggles of several Ventura County children who were part of that surge in 2000.
See all stories on this topic »
Priyanka Chopra to become the face of autism organisation?
New York Daily News
Mumbai, Sept. 19 -- Priyanka Chopra's portrayal of an autistic person in the recently released Barfi! got her rave reviews. Her role also seems to have touched the lives and hearts of many. The Forum For Autism (FFA), a support group for parents of ...
See all stories on this topic »
School Planning for Autistic Spectrum Disorders in 500 Words Or Less
Huffington Post
A child with an autistic spectrum disorder does not intuitively understand the social world. Severely affected kids may have little apparent interest in people around them. Someone with mild impairment may be quite motivated socially, but lacks the ...
See all stories on this topic »

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Vertaistukea


  Minua järkyttää lapsenne hoidon laatu. Vaikka olimmekin eri mieltä
  sairaalan lääkärien päätelmistä ja siitä, pitääkö puhua totta vai ei,
  niin hoitajat olivat asiallisia ja ystävällisiä sekä pojalle että meille.

  Oletteko ajatellut juristin hankkimista? Häneltä voisi saada apua
  arvioidessaan onko tuollainen pakkohoito laillista vai ei, ja voiko
  sairaalalta vaatia jotain toimia, tai tehdä muuta hyödyllistä. Jos
  huostaanottopäätös tehdään, niin (tuloistanne riippuen) on mahdollista myös
  saada osa hänen kustannuksistaan yhteiskunnan korvaamiksi.
  
  Havaitsimme itse, että kannattaa olla kiihtymättä vaikka kuulisi mitä tyhmää
  kokouksissa. Kiihtymiset menevät sairaalan muistiinpanoihin. Ovatko
  kertoneet, että lapsestanne tehdään ns. päiväkirjauksia, joista kootaan
  kuukausiyhteenveto? 

  Potilaan omaisilla on oikeus saada kopio niistä.
  Sairaala yrittää ensin väittää ettei ole oikeutta nähdä, sitten ettei saa
  kuin lukea henkilökunnan läsnäollessa, ja sitten vasta suostuu antamaan
  kopiot. Niistä voisi olla apua kun yrittää päätellä, mitä sairaala aikoo
  vastaisuudessa menetellä.

  Onhan sinulla ylhäällä, keitä palavereihin on ottanut osaa, ja mikä on
  heidän asemansa ja lääketieteen ala (jos eivät ole osastolta). Kannattaa
  kysyä vaikka kolmeen kertaan että saa varmasti paperille oikeassa muodossa.

  Sen lisäksi, että saatte sairaalan neurologin tutkimukset,
  niin olisi hyvä myös olla kontakti johonkin yksityiseen lastenpsykiatriin,
  tai lausunto. Voisi kysyä jostain lääkärikeskuksesta. 

  Ja sitten on se ongelma, että monilla yksityisilläkin on
  osatyö tai tutkimusrahoitusta sairaalaan, joten he eivät kirjoita lausuntoja
  joissa suoranaisesti tuomitaan sairaalan-osastojen työ.

  Ja sellainen, mikä varmaan uppoaisi sairaalaankin, voisi olla, jos
  ilmoittaisitte tarvitsevanne lastanne jollekin Autismi-Asperger-liiton
  lapsi-vanhempi-kerhoon, leirille tms. Tapaisi lapsikin kaltaisiaan, ja saisi
  hermolepoa sairaalakokemuksista. Yhteisöllisyys on psykiatreistä tärkeää
  lapselle.

  Kuulin hyvän lausahduksen nykyisin poikaamme tapaavalta psykiatrilta;
  hän sitä mieltä että pojallemme on hyödyllistä joutua tekemisiin erilaisten
  lasten kanssa, mikä hänen mukaansa toteutuu myös lastenkodissa, niin ketään
  ei saa hoitaa väkisin - pitää olla yhteistyössä. 

-------------------------------------------------------------

 Kiitos tuesta - sitä kyllä kaikki tarvitsemme näissä pyörityksissä. Tapaaminen meni hyvin ja ystävällisissä merkeissä. Ylilääkäri ehdotti itse aiemmin vaatimaamme konsultaatiota, joten uskoisin sen toteutuvan. Lastamme hän ei ollut nähnyt ja nytkin kävi vain kurkistamassa kauempaa, kun lapsi oli syömässä. Vieraillessani osastolla lapsen luona, huomasin että ylimielinen suhtautuminen vanhempaan ja lapsen näkökulman väheksyntä jatkuu hoitokäytännöissä edelleen entiseen malliin...

Lapsen hoitaja ei tullut puhumaan minulle ja toinen hoitaja vei lapsen kokoukseen sulkien huoneen oven jättäen minut yksin lapsen huoneeseen tunniksi. Kun sitten lapsen ruokailtua, sanoin että lähdemme uimaan hoitaja tuli perässä avaamaan suljetun osaston ovea, ja sanoi kuulleensa, että lapsi oli valittanut, että täällä pakotetaan syömään. Se ei pidä paikkaansa, hän sanoi. Hoitaja oli tarkoittanut, että lapsi voi syödä jälkiruokansa iltapalan yhteydessä. Sitten hän lisäsi, ulkoiluohjelmasta pitää neuvotella etukäteen. Kysyinkin, miksei hän itse ottanut asiaa esille aiemmin olinhan odotellut osastolla jo tunnin! Ulkona lapsi kertoi, että eräs hoitaja oli aiemmin pakottanut syömään uhkaamalla muutoin syöttää jälkirouan hänelle vaikka väkisin.

 Perjantaina saimme kuulla, että huhtikuussa luvattu neuropsykologian konsultaatio toteutuu lopultakin ensi maanantaina. Perjantaina oli myös Mediuutiset-lehdessä laaja uutinen lasten neuropsykologisesta tutkimuksesta hoidosta Tampereella. Siinä korostettiin diagnoosin vaikeutta. Artikkelissa tuotiin esille väärän psykoosi diagnoosin saaneiden lasten ongelmia ja oikean diagnoosin tärkeyttä.

 Että sellaista hoidon arkea

 Jaksamista kaikille!




    
    

lauantai 24. marraskuuta 2012

Specialist consultation


We met yesterday hospital doctor with the specialist of child neurology. He look the papers and talk with my son and the parents. As he can see it, there is a weak evidence of asperger at this point. He cannot see strong rituals in my son behavior. We explained his eating rituals and putting food items carefully on the plate and rituals of washing and brushing teeth.
    
Those in themselves are rituals which should count.

Specialist saw, that my son was somehow "hard to express him self" and difficulty of communicating at he moment of interview. He belived some new medicine could be useful - but he was not sure. Anyhow after reading the reports he was wondering why neuropsycology tests were refused by the hospital doctor. He said, that he would recommend new tests and also recommended alteration of nursing practice and the treatment of my son. Let us see what will happen.

To be honest, it is hard to see how a medication of any sort could help with communication. I was on a medication to "help with concentration"; that same medicine was known at the time to destroy concentration. Medicines do not help people to communicate. The specialist of child neurology should know that!
    
However, he is right in the issue of the hospital doctor and the tests. I personally think she's a bitch. Good that he's recommending the tests and the alterations. Anyhow at the moment we have little hope to get my son out of hospital. Now the hospital staff and doctor is pressing on us more than before. We must obey minute rules forced on us. They complaned, because we did not take my son on sunday back to hospital even we had a good reason - dental treatment on Monday morning, which we told them (on friday to the doctor and saturday to the nurse when we picked child for one night leave).
    
If my son has a dental appointment that interferes with their demands, E's health comes first, and the hospital doctor of all people should know this.
    
Their opinion was, we should postpone the dental treatment. It is not as important as not braking rules imposed on us. How they can rule dental treatment is less important? More important for them is that my son sleeps in hospital that night an not in his own bed at home. Purpose of hospital treatment is not to make child and parents sick and depend on hospital but make people healthy, free and independent.
    
On last thursday visiting hour they complained, when I said I will go for swimming with my son. I should told them beforehand. They are watching our every step - now we have to know which parent is coming for visit. Only one parent is allowed only once week. Both parents are not allowed together to see their child. They are clearly trying  to put parent against each others.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Kuvaus lapsen laitostamisesta


Lapsen sairaskertomus kertoo laitostamisesta 2000-luvun Suomessa.

Sairaskertomus antaa kuvan, että lapsi olisi sairastunut viime kesänä, vaikka monet mainitut oireet ovat olleet lapsella jo niin kauan kuin perheessä muistetaan. Sairaskertomus, ei kuvaile tilannetta, jossa tutkimusjakson diagnoosi annettiin vanhemmille. Tällöin isä kommentoi mm.: .."jos lapsella on mainittujen oireiden perusteella psykoosi, silloin hänellä on pitänyt olla se koko ikänsä voiko tämä olla mahdollista"? 

Miten voi olla mahdollista, että lapsi jota olemme pitäneet koko katraan lahjakkaimpana voi olla heikkolahjaisen  ja kehitysvammaisen tasolla? Lapsi on oppinut soittamaan viulua  ja uimaan 4 vuotiaana, sekä lukemaan jo 5 vuotiaana. On laskenut ja kirjoittanut jo ennen kouluikää. Voisiko olla mahdollista, että lapsella on asperger kuten hänen serkullaan Keski-Suomessa." 

Tähän lastenpsykiatri vastasi:..." kun tulee ongelmia miehet haluavat etsiä selityksiä  koneistosta, vaikka ongelma onkin mielessä. Diagnoosi on aivan yhtä varma kuin syöpädiagnoosi. Diagnoosia vahvistaa koulukypsyystesti, joka osoittaa, että lapsi ei ole edistynyt, vaan jopa taantunut sen aikaisesta suoritustasosta". Isä kysyi vielä: "Kuinka testi voi pitää paikkansa, kun lapsi on ollut koko ajan lääkityksessa?" psykiatri vastasi: "Ette kai pidä meitä hulluina? Kyllä tässä on joku muu hullu". Tähän oli enää vaikea mitään vastata.

Jostain syystä tutkimusjakson raportti ei sisällä isän mainitsemaa serkkupojan aspergeria, vaikka se on mainittu useammassakin hoitokeskustelussa. Lasten neurologian tutkimuksissa emme vielä kuitenkaan osanneet epäillä aspergeria. Tuolloin lääkäri kiinnitti huomiota siihen, kuinka lapsi käveli viivaa pitkin tarkemmin kuin lapset yleensä, jopa korjasi askeltaan, kun jalka ei mennyt aivan keskelle viivaa. Tätä hän ei kuitenkaan maininnut raportissa. Hän kysyi paneeko lapsi lelut riviin. Vastasin, että ei lapsi pane niitä oma-aloitteisesti riviin, mutta pyydettäessä hän panee ne kyllä huolellisesti riviin. (Myöhemmin valokuvia katsoessani huomasin lapsen oma-aloitteisesti panevan dinoja riviin leikkiessään iso-veljensä kanssa). Lisäksi lapsi pitää siivoamisesta toisin kuin perheen muut lapset. 

Sairaskertomuksessa ei mainata myöskään kysymystä lapsen erityisistä kiinnostuksen kohteista. Kerroin, että lapsi on kiinnostunut ruoka-aineista. Mainitsin, että se johtuu ehkä hänen aiemmasta allergiastaan. Lukemaanoppiminenkin tapahtui ruokapakkausten tekstejä tavaamalla. Eikä mielenkiinto pakkausten teksteihin ja ruoka-ainesten sisältöön ole vieläkään laantunut.

Kun lapsi osaston ruokapöydässä kieltäytyi syömästä margariinmia vedoten, että se sisältää transrasvoja, vastauksena oli "käytät niin hienoja sanoja, joita et itsekään ymmärrä – ei pienenpojan tarvitse ajatella mitä syö tämä on taatusti terveellistä" . Hoitajan sanat ärsyttivät lasta, kun häntä ei otettu todesta. Kun leipää ei annettu syödä ilman margariinia, ruokailu muuttui kiinnipitotilanteeksi, kuten monasti myöhemminkin. Kun lapsi kysyi osatokokouksessa miksi sieltä puuttuu biojäteastia, vastaus oli: "Teillä kotona semmoinen varmaan on, ja varmaan mielelläsi haluaisit tännekin, mutta se on liian iso asia pienen ihmisen huoleksi". Ylimielinen suhtautuminen lapsen mielestä tärkeisiin asioihin suututti lasta, niin että otti asian puheeksi kotonakin.

Univaikeuksista annetaan se kuva, että ne olisivat tulleet vasta viime kesänä. Olen kuitenkin kertonut, että nukahtamisvaikeuksia lapsella on ollut koko ikänsä. Lukiessani iltasatuja, lapsi on aina ollut se lapsista, joka on nukahtanut viimeksi. Veli nukahtaa usein kymmenessä minuutissa. Saatan lukea jopa kaksi tuntia ennenkuin lapsi nukahtaa. Joskus nukahdan itse ennenkuin saan lapsen nukahtamaan. Keväällä lapsi itse halusi lukea omat iltasatunsa. Kuten raportista selviää, esimerkisksi Harry Potterin lukeminen johti siihen, että unet jäi lyhyiksi. Sitten sisko toi lapselle Darren Shanin kirjan "Vampyyrin oppipoika". Tämä pelotti lasta niin, että alkoi nähdä pahoja unia ja lisäsi lapsen univaikeuksia ennestään. Kielsimme siskoa tuomasta lapselle näitä kauhukirjoja, sillä lapsi tuntui suhtautuvan tarinoihin liian konkreettisesti. Mutta lapsi luki salaa vielä toisenkin kauhukirjan. Tämä lisäsi univaikeuksia ennestään ja näkyi kouluvuoden lopussa lapsen väsymyksenä ja keskittymisvaikeuksina koulussa.

Lapsi on aina viihtynyt yksin. Kavereita ei ole ollut kodin ulkopuolella. Edellisenä kesänä lapsi katosi pyöräilyretkellämme paluumatkalla kotiin kotiin. Hän oli lukenut ulkoilureitin viitasta kotiin, mutta se johti tielle, jota emme olleet käyttäneet menomatkalla ja lapsi päätyi väärään kaupunginosaan. Kun lasta ei löytynyt ilmoitimme poliisille. Lapsi kuitenkin osasi kertoa puhelinnumeromme ystävälliselle tädille ja näin pääsi lopulta kotiin. 

Joskus lapsi saattoi kadota kotoa koulun jälkeen mitään ilmoittamatta. Hän oli pannut repun selkäänsä ja lähtenyt omille teilleen "maailmalle" – kuten hän itse totesi. Hän saattoi tulla takaisin yhtä huomiota herättämättä kuin oli kadonnutkin, tai jos häntä ei kuulunut läksimme poikaa etsimään. Tavallisesti hän vaelsi ulkoilureittejä ja saattoi löytyä parin kilomertrin päästä penkillä istumassa. Myös mummolassa poika saattoi lähteä kävellen "kotiin", kun ei viihtynyt. Tällöin piti olla valppaana, jottei lapsi lähde yksin menemään.  

Joskus seurasin häntä useamman kilometrin, kun hän halusi kävellä yksin. Koulumatkat uuteen kouluu olivat vaikeita, sillä lapsi ei ollut tottunut liikennevälineiden käyttöön. Myös luokasta toiseen siirtyminen tuotti vaikeutta. Lapsi oli kadonnut koulusta kaupungille vaikka piti tavata koululla. Tosiasiassa lapsi oli lähtenyt rautatieasemalle, kun äitiä ei ollut kuulunut ajoissa. Lapsi oli löytynyt junalaiturin läheltä. Kun otimme asian puheeksi puolta vuotta myöhemmin lapsi muistaa, kuinka äiti istui penkillä ja itki. Lapsen käytöstä tulkittiin psykoottiseksi. Ihmeellistä on kuinka psykoottinen lapsi voi muistaa tilanteet, jolloin häntä on pidetty poissaolevana! Lapsella on erinomainen muisti, ja hän pystyy palauttamaan helposti mm. monet sairaalassa tapahtuneet tilanteet.

Sairaskertomuksessa todetaan, että lapsi näkee realiteetit osittain, eikä ole floridisti psykoottinen. Mielenkiintoista on, että tilanteet joissa vanhemmat ovat pitäneet lasta uponneena omiin ajatuksiinsa lapsi muistaa jälkeenpäin hyvin ja osaa selittää mitä tuolloin tapahtui. Lapsi on helppo herättää omista ajatuksistaan. Itse olen lapsen kanssa keskustellessani huomannut, että lapsi monesti on omissa fantasioissaan ja mielikuvitusleikeissään. Hän saattaa pelata jotain tietokonepeliä ilman tietokonetta liikutellen sormiaan aivan kuin ne olisivat peliohjaimella. Tietokonepeleistä hän pitää PowerPete pelistä jossa pitää etsiä pupuja ja tuhota apinoita ja dinoja. Peliin hän eläytyy voimakkaasti. 

Lapsi pitää myös opetuspeleistä, kuten "Kolmas luokka"  lasku- ja lajittelupeleistä, joissa tavaroita laitetaan tiettyihin kategorioihin. Muistipeleissä lapsi on haka ja päihittää usien hoitajansakin. Toisaalta häviäminen tuntuu olevan vaikeata ja lapsi helposti suuttuu varsinkin, jos huomaa jonkun pelaavan vilpillisin keinoin tai väärin säännöin. lapsi on tarkka siitä, että kaikki seuraavat pelin sääntöjä niinkuin hän on ne oppinut. Kotonakin kaikki sujuu hyvin niin kauan kuin kaikki noudattavat yhdessä laadittuja sääntöjä. lapsi valittaa ensimmäisenä, jos huomaa kodin sääntöjä rikottavan tai jos joku jättää sovitut kodintyöt tekemättä.

Sairaalassa kerrottiin, että lapsi oli kieltäytynyt lelulahjasta, sanoen, että lahja on liian kallis sairaalalle. Vastauksena oli lelu on lahja sairaalalle, eikä se maksa mitään – eikä pienen lapsen ei tarvitse ajatella tmitä joku asia maksaa. Hän on myös kotona erittäin säästäväinen jopa pihi. Hän panee rahansa säästöön ja välillä laskee rahojaan. Hän muistaa ulkoa rahojensa määrän. Jos hän huomaa rahojensa vähentyneen syntyy lasten kesken aika metakka.

Raportissa kerrotaan, että lapsi ei kutsu henkilökuntaa nimillä, mutta ei mainita että osastolla huomattiin heti, että lapsi oppi ensimmäisenä muistamaan lasten ja aikuisten nimet. Osastokokouksen puheenjouhtajana hän meni kuitenkin hämilleen, kun ei osannut sanoa sen hoitajan nimeä, jolle piti antaa puheenvuoro. Tämä mielestäni osoittaa kasvosokeutta, jota itsellänikin ja veljilläni olen havainnut.

Osastolla lapsi haluaa sulkea huoneensa kaihtimet. Tätä pidettiin merkkinä pelosta. Lapsi itse kuitenkin valitti kaihtimen raosta pilkistävää katuvaloa, joka heijastuu seinälle. Sunaillan jälkeen lapsi ei halunnut juoda kokista. Tätä pidettiin taas merkkinä siitä, että lapsi kieltäytyy nautinnoista, vaikka kotonakaan ei lapsi juo limpsoja tai kokista. Sitäpaitsi se estää unen tuolon.

Television katselu kotona lapsita harvoin kiinnostaa toisin kuin muita lapsia. Osaston videoilloissa lapsi ei halunnut osallistua videon katsontaan. Sanoi jo nähneensä esitetävän videon, mikä myös piti paikkansa, kun hoitaja tarkisti asian minulta. Hänet kuitenkin raahattiin väkisin tilanteeseen. Hän yritti peittää silmänsä ja korvansa ja kääntää päänsä pois. Taas lapsen uskottiin kieltäytyvän nautinnosta, vaikka ei illlalla kotonakaan katso videoita mielellään ennen nukkumaanmenoa. Diskoilloissa lapsi pisti kädet korvilleen. Hoitaja väänsi ne pois, todeten, että on epäkohtlapsita muita kohtaan panna kädet korville. Hän ei ottanut huomioon, että lapsi on erittäin herkkä koville äänille. Hän ei muutenkaan pidä rautalankamusiikista, vaan mieluummin kuuntelee klassista.

Hoitoraportissa sanotaan, että lapselta puuttuu oma mieli, ja mielihalut. Kuitenkaan lapsi ei saa osastolla valita mitä pistää leivän päälle, vikka tietää ja ilmaisee selvästi mitä haluaa. Oman hoitajan tunnillakin on periaatteessa mahdollista valita yhdessä mitä tehdä. Hoitajaa on kuitenkin neuvottu, että on parempi, että hoitaja päättää mitä tehdä. Viimeksi tämä ennen lomia johti kiinnipitoon ja molempiin ohimoihin aiheutettuihin mustelmiin, kun lapsi ei halunnut kokeilla roolivaatteita peuhalassa, vaan halusi pelata ritaripeliä hoitajan huonneessa. Lapsi pakeni vessaan, josta hänet raahattiin kädestä pois ja lopuilta kellistettiin kolmen hoitajan voimin lattialle. Yksi painoi molempia ohimoita karkeaan mattoon, niin että ohimoihin jäi mustelmat moneksi päiväksi.

Lapsen peiliin katsomista ja ilmeilyä pidetään merkkinä psykoosista aivan kuin hän etsisi kadotettua minäänsä. Kuitenkin lapsen on vaikea tulkita omia tai muiden ihmisten tunteita heidän kasvojen ilmeistä. Hän ilmeilee peilin edessä nähdäkseen miltä näyttää kun hymyilee tai on vihainen. Peiliinkatsomalla hän siis oppii ilmeittensä hallintaa eikä siten voi tulkita psykoottiseksi.

Raportissa todetaan, että lapsi on kertonut kuulo- ja näköharhoistaan ja myöhemmin kieltäneensä niitä nähneensä. Raportissa ei kuitenkaan mainittu, että osastolla oli lapselta kyselty, näkeekö tai kuuleeko hän harhoja. Kun hän ei ymmärtänyt, mistä oli kyse hän kysyi asiasta siskoltaan. Sisko luuli lapsen nähneen ja kuulleen harhoja ja raportoi asiasta äidilleen. Äidillekin tuli siten käsitys, että lapsi on nähnyt harhoja. Mutta mitä harhat on jäi edelleen epäselväksi lapselle, sillä hän ottaa asiat hyvin konkreettisesti.

Esimerkkinä tästä on mm. oston hoitajan tekemä havainto, kun lapsi ei halunnut mennä uimaan ilman uimahousuja osaston altaaseen, hoitaja sanoi "pupu meni pöksyyn" lapsi kysyi," miten niin eihän minulla ole edes pöksyjä jalassa".

 Sen mitä hoitajat voivat pitää harhana liittyy lapsen mielikuvitusleikkeihin, jolloin hän mumisee itsekseen ja herkkiin asiteihin. Yöllä hän kertoi kuuleensa suhinaa ja keskusteluja viereisestä huoneesta. Katuvalot ja heiluvat puut heijastavat seinälle varjoja. Unta on ollut vaikea saada, sillä naapurisängyssä oleva huonekaveri herätti usein yöllä. Neljä kuukautta kaveri aiheutti häiriötä, joka esti kunnollisen unen saannin. Kaveria vietiin eristyshuoneeseen melkein joka ilta. Joskus lapsikin joutui syntipukiksi. 

Kaveri oli paiskannut oven hoitajan edessä. Tämä kysyi kumpi oli sulkenut oven. Kaveri syytti lapsita, joka pantiin eristykseen kunnes tunnustaisi tekosensa. Kotona lapsi ihmetteli, miksi hänen piti tunnustaa sellaista mitä ei ollut tehnyt. Mutta myös lapsi oppi kaveriltaan uuden leikin. Lapsi oli lukenut vampyyreistä, mutta kaveriltaan hän kuuli zombeista. Joskus valojen sammutta lapsi sanoi sinulla on zombie sängyn alla. Kaveri pisti valot ja tarkisti asian. Ja lapsi nauroi!

Lapsen sensomotooriset vaikeudet löytyy tutkimusraportin rivien välistä. lapselle on suositeltu aiemmin neuropsykologisia tutkimuksia, mutta hoitojaksolla aistiongelmia ei ole nähty syynä lapsen psyykkiseen oireiluun, vaan psyykkisen tilan aikaansaamina. Tätä muna kana ongelmaa ole selvitetty.  Eräänä syynä neuropsykologisen tutkimuksen lykkäämiseen on esitetty lapsen huonoa vointia ja oireilua. Tämä on näkynyt varsinkin maanantaisin hoitoon tullessa, jopa niin että lapsi joka on pelannut isänsä ja veljensä kanssa koripalloa sunnuntaina on seuraavana päivänä liian ahdistunut lähteäkseen kävelylle isänsä kanssa.

Miksi ahdistus lisääntyy osastolla? Voisiko osastohoito aiheuttaa ahdistusta, siihen ei hoitokertomuksessa oteta suoraan kantaa. Tutkimusjakson raportissa todetaan, että psyykelääkitys puretaan tarpeettomana, mutta hoitojaksolla todetaan, että lääkityksestä on hyötyä ja isä vastustaa lääkitystä. Kuitenkaan raportissa ei mainita miksi isälle  ehdotetaan Psykologin tapaamista. Syynä isän huoleen on kuitenkin se, että lapsi ei ole ollut testeissä, eikä hoito-ostolla, ilman lääkitystä. Kuinka voidaan sanoa, että lapsen oireet tunnetaan, joa on nähty lapsi vain lääkityksessä.

Tosiasiassa ilman lääkettä lapsi on erilainen. Hän on hitaampi ja rauhallisempi. Hän ei ahmi ruokaansa, kuten raportissa kerrotaan. Vaikka lapsi ennen kesälomaa oli agressivinen, loman aikana ilman lääkettä lapsi on rauhoittunut ja paremmin kontaktissa ympäristönsä kanssa kuin keväällä, jolloin oli enemmän sisäänpäin kääntynyt. Hoitajat ovat varmasti huomanneet, että nyt lapsita pitää hoputtaa syömään ruokansa, kun häntä aiemmin piti toppuuttaa. Kotona lapsi ilman lääkitystä tuntuu enemmän omalta itseltään. Toivoisin, että lapsen tutkimus voitaisiin tehdä ilman psyykelääkkeitä, jottei niillä olisi vaikutusta tulokseen ja sisimme asianmukaisen diagnoosin.

Hoitokertomuksessa ei analysoida laitoshoidon etuja avohoitoon nähden. Onko lapselle todella hyötyä pitkästä laitoshoidosta. Suuri osa ajasta menee pelkästään lapsen laitostamisessa ja laitosrutiinien istuttamisessa lapseen ja vanhempiin. Muiden lasten vanhemmat kertoivat yhteisessä tapaamisessa, että pelkkä vastarinta hoitomuota kohtaan saattaa kestää puoli vuotta. Vanhemmat ja lapsi antavat lopulta periksi, jolloin varsinainen "hoito" voi alkaa. Ongelmana pakkoon perustuvassa hoidossa on kuitenkin se, etteivät tulokset välttämättä ole pysyviä. Pelon avulla saatetaan lapsen käyttäytymistä muuttaa laitosolosuhteissa, mutta kotiin päästyään lapsi palaa helposti vanhoihin käytäntöihin.

Hoito on erittäin kallista yhteiskunnalle eikä kehitä laspsen vahvuuksia. lapsi on joutunut hoidon aikana luopumaan kaikesta siitä, mitä on pitänyt, ja mikä hänelle rakasta. Viulun soitto on kielletty. Jopa klassisen musiikin kuuntelua ehkäistiin rajoittamalla osaston nauhurin käyttöä. Lapselle piti hankkia oma musiikkisoitin, jota on kyllä saanut kuunnella iltaisin ennen nukkumaan menoa. Klassinen musiikki on rauhoittanut ja helpottanut unensaantia.

Urheiluharrastuksia on rajoitettu. Lapselle on aiheutettu monia pettymyksiä, kun muut lapset on päässeet urheilemaan, suunnistamaan ja uimaan, mutta aktiivista lasta on makuutettu sisällä. Joskus on syyksi esitetty myös henkilökuntapula. Vanhempien vierailut  kaksi kertaa viikossa onkin mennyt liikunnan merkeissä. Kotona on aina päässyt iltakävelylle joka ilta.

Raportin mukaan lapsi oli ainoa sisaruksista, joka kaipasi kouluun. Kuitenkin osastolla koulunkäyntiä on rajoitettu. Ei ole kumma, jos ei hallitse kouluasioita ikätasoisesti, kun on evätty koulunkäyntiä jo vuoden. Lapselle mieleisiä aineita, piirustusta, musiikkia, kieliä, käsityötä ja urheilua ei saa opiskella. Taitoaineitten luulisi olevan terapeuttissia ja auttavan sosiaalisessa kehityksessä. Sen sijaan lasta makuutetaan osastolla muiden lasten käydessä koulua. Tämä jos mikään ahdistaa lasta.

Hoidon aikana myös lapsen muut tarpeet on jäänyt huomioimatta. Puheterapiaan ei ole päässyt kokso sairaalassa olon aikana. Sensomotorisia oireita, puhumattakaan hammassärystä, allergisesta nuhasta ja ummetuksesta ei ole osastolla huomattu. Vasta kotona nämä lapsen hyvinvointiin vaikuttavat seikat on tullut esille. Kun lapsen sensomotorisia ongelmia on tuotu hoitokokouksissa esille, ne on tulkittu lähinnä psyykkisenä oireiluna. Niitä ei ole tarkemmin tutkittu tai hoitokäytäntöjä muutettu. Toivoisimmekin, että lapselle oireet tutkittaisiin nyt tarkemmin, jotta saisimme mielikuvitusleikkejä leikkivän lapsemme takaisin kotiin, kouluun ja ihan tavalliseen elämään. 

torstai 22. marraskuuta 2012

Onko autismilla oma kielensä?

Autismin pääongelma on viestintä. Ongelman ratkaisu on autistien  oman viestinnän ja kielen kehittäminen. Se on suuri, mutta antoisa  haaste. Olisikin koottava yhteen ne, jotka tätä kieltä haluavat  kehittää. Tähän asti kieltä ovat kehittäneet autististen lasten  vanhemmat muiden asiantuntijoiden avulla. Nyt on aika autistien itse  kehittää omaa kieltään. Oman kielen löytäminen antaa autisteille  saman aseman, joka vähemmistökielillä jo nyt on mm. Euroopan  Unionissa. Kiinnostaako sinua autistien kielen kehittäminen? Kirjoita  tälle kanavalle mielipiteestäsi, kokemuksistasi ja käytännön  ehdotuksia oman monikanavaisen kielen kehittämiseksi.   

 Kun googlettaa hakusanoilla "autism language" tuloksena on 720  tekstiä, joissa pääosin aiheena on autismin yhteys kielellisiin  vaikeuksiin. Luin tässä ukrainalaisen Olga Bogdashinan kirjaa  "Communication Issues in Autism and Asperger Syndrome". Bogdashina tuo esille faktan, että kieli ei ole pelkästään sitä, mitä yleisimmin tuotetaan puheena ja kirjoituksina, vaan eri aistikanavien käyttöä. Autisti käyttävät näitä kanavia kuitenkin rajoitetusti.

 Itse olen pähkäillyt visuaalisen kielen: valokuvan kanssa  koulupojasta lähtien. Miettiessäni ratkaisuja autismin tuottamiin  kommunikaatio-ongelmiin asia alkoi valjeta. Se mikä aiheuttaa monia  autistien kommunikaatio-ongelmia on niin sanottu kasvojen tai kehon  kieli, jota autistien on vaikea tulkita saman aikaisesti, kun  keskittyvät puheen kuulemiseen. Tämä rajoittaa kovasti  ymmärtämistä ja viesti jää vajaaksi ja viestin tulkinta  "kirjaimelliseksi".    Autisti ei opi itsestään sanojen monnimerkityksellisyyttä. Itse  muistan, kuinka vasta oppikouluaikoina opin sanojen  monnimerkityksellisyyden. Vastaukseni saattoivat kuulostaa oudoilta,  kun ymmärsi asiat kirjaimellisesti. Kun tajusin, mistä on kysymys  käänsin sen vitsiksi salatakseni "tyhmyyteni". Tätä opettajat  pitivät outona käytöksenä.

Edelleenkin huumorintajuani pidetään  erikoisena. Olen huomannut, että oma poikanikin on oppinut saman  tekniikan. Kun ymmärtää kirjaimellisesti jonkin asian, ja muut  ihmettelee tulkintaa, hän selittää "Se oli pikku vitsi vain".    Olen joutunut viimepäivinä paneutumaan Intialaisen kuuron pojan  opettamiseen ja kieliasia on tullut monella tasolla esille. Jotkut  työkavereistani luopuivat hyvin pian mahdottomalta vaativasta  tehtävästä. Ehkä itse olen kovin itsepäinen, sillä en ole antanut  periksi, vaan olen pyrkinyt löytämään vastauksia tähän  haasteeseen.

Huomasin, että monet asiat, jotka auttavat asseja auttaa  myös kuuroja. Pitää antaa aikaa ja työskennellä muilla kanavilla  kuin kuulo. Ilokseni olen huomannut, että kommunikaatio pelaa, vaikken  viittomia paljon vielä hallitsekaan. Kun muut opettajat epäilivät,  että viesti ei mene perille - saatoin itse todeta, että poika oppii  jopa paremmin kuin muut opiskelijat. Muilla opiskelijoilla on ylen  määrin aistillisia ärsykkeitä, jotka vievät huomion pois  opittavasta asiasta. Kanavien kapeus palvelekin tässä tapauksessa  paremmin oppimista.  

Liian usein tuijotetaan sanoihin - kieltä määriteltäessä.  Varsinkin autistit ymmärtävät kielen kirjaimellisesti. Mutta autismi  itse onkin hyvä esimerkki kielestä, joka muodostuu aistikanavien  erilaisesta käytöstä. Viestintätilanteessa usein autistilla saattaa  olla vain yksi aistikanava kerrallaan käytössä. Itse olen  likinäköinen. Kouluaikoina ei tiennyt tätä, luulin että kaikki  muutkin näkevät samalla tavalla. Keskityin kuulokanavan käyttöön  ja pärjäsin sen avulla varsin pitkälle, vaikka en luokan perältä  nähnyt ollenkaan taululle.

Autistien "kuntoutus" on kullekin lapselle sopivien aistikanavien  löytämistä ja hyödyntämistä. Kuten kuurot ja sokeat autistien  pitää kehittää omaa kommunikaatiotaan. Audio- ja visuaalisten  kanavien lisäksi on tilanteesta riippuen löydettävä myös muut  sopivat kanavat vuorollaan kuten tunto, haju ja maku sekä  tasapainoaistit. Jotkut taidot, missä tarvitaan monen aistin  samanaikaista koordinaatiota voi olla todella pelottavaa ja vaikeaa  oppia. Itselleni tästä on paras esimerkki autolla ajo, jossa  ajoneuvon hallinnassa kaikki aistit ovat tarpeen.

Ajamaan oppiminen oli  todella vaikeaa. En pysty ajamaan, jos tuntuu, että en hallitse  tilannetta. Lumisade on kaikkein vaikein tilanne, kun tuntuu että ei  ole mitään tuntumaa ympäristöön.    Kullakin autistilla on omat vahvat kanavansa. Itse olen kehittänyt  visuaalista kanavaa. Logiikkani on ollut se, että olen kehittänyt  kanavaa, jossa olen huomannut puutteita. Näin olen harjaannuttanut  visuaalista puolta ehkä enemmän kuin muita kanavia.  

Autismi on viestintää. Se myös oma kielensä, jolle on ominaista  aistikanavien rajoitettu käyttö aivan samoin kuin esimerkiksi  sokeilla, kuuroilla tai mykillä. Autisteissa on myös kielitutkijoita  ja monia taitavia sanan käyttäjiä, joita sanallinen kanava ei  rajoita. Toivottavaa olisikin löytää ryhmä kiinnostuneita eri  aistikanavien asiantuntijoita kieltä kehittämään.

Au-lapsen kova osa Areenassa

Katso nyt tärkeä dokumentti:  Au-lapsen kova osa                                                                              Kuukauden ikäinen Ulf Westerblad todettiin kehitysvammaiseksi. Hän joutui lastenkotiin ja mielisairaalaan. Erehdys havaittiin  seitsemän vuoden päästä. Vasta 60-vuotiaana Ulf alkoi selvittämään kokemaansa.   




keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Autism Diagnosis


 Last July, Steven Miller, a university librarian, came across an
 article about a set of neurological conditions he had never heard of
 called autistic spectrum disorders. By the time he finished reading,
 his face was wet with tears.

 ''This is me,'' Mr. Miller remembers thinking in the minutes and months
 of eager research that followed. ''To read about it and feel that I'm
 not the only one, that maybe it's O.K., maybe it's just a human
 difference, was extremely emotional. In a way it has changed
 everything, even though nothing has changed.''

 Mr. Miller, 49, who excels at his job but finds the art of small talk
 impossible to master, has since been given a diagnosis of Asperger's
 syndrome, an autistic disorder notable for the often vast discrepancy
 between the intellectual and social abilities of those who have it.

 Because Asperger's was not widely identified until recently, thousands
 of adults like Mr. Miller -- people who have never fit in socially --
 are only now stumbling across a neurological explanation for their
 lifelong struggles with ordinary human contact.

 As Mr. Miller learned from the article, autism is now believed to
 encompass a wide spectrum of impairment and intelligence, from the
 classically unreachable child to people with Asperger's and a similar
 condition called high-functioning autism, who have normal intelligence
 and often superior skills in a given area. But they all share a
 defining trait: They are what autism researchers call ''mind blind.''
 Lacking the ability to read cues like body language to intuit what
 other people are thinking, they have profound difficulty navigating
 basic social interactions. The diagnosis is reordering their lives.
 Some have become newly determined to learn how to compensate.

 They are filling up scarce classes that teach skills like how close to
 stand next to someone at a party, or how to tell when people are angry
 even when they are smiling. Others, like Mr. Miller, have decided to
 disclose their diagnosis, hoping to deflect the often-hostile responses
 their odd manners and miscues provoke. In some cases, it has helped. In
 others, it seemed only to elicit one more rejection.

 This new wave of discovery among Aspies, as many call themselves, is
 also sending ripples through the lives of their families, soothing
 tension among some married couples, prompting others to call it quits.
 Parents who saw their adult children as lost causes or black sheep are
 fumbling for ways to help them, suddenly realizing that they are
 disabled, not stubborn or lazy.

 For both Aspies and their families, relief that their difficulties are
 not a result of bad parenting or a fundamental character flaw is often
 coupled with acute disappointment at the news that there is no cure for
 the disorder and no drug to treat it.

 ''We are with Asperger's where we were 20 years ago with mental
 illness,'' said Lynda Geller, director of community services at the
 Cody Center for Autism in Stony Brook, N.Y. ''It is thought to be your
 fault, you should just shape up, work harder, be nicer. The fact that
 your brain actually works differently so you can't is not universally
 appreciated.''

 Some Aspies interviewed asked to remain anonymous for fear of being
 stigmatized. But with the knowledge that their dysfunction is rooted in
 biology, many say remaining silent to pass as normal has become an even
 greater strain.

 ''I would like nothing better than to shout it out to everyone,'' a
 pastor in California whose Asperger's was just diagnosed wrote in an
 e-mail message. ''But there is so much explanation and education that
 needs to happen that I risk being judged incompetent.''

 Some are finding solace in support groups where they are meeting others
 like themselves for the first time. And a growing number are beginning
 to celebrate their own unique way of seeing the world. They question
 the superiority of people they call ''neurotypicals'' or ''N.T.'s''and
 challenge them to adopt a more enlightened, gentle outlook toward
 social eccentricities.

 Asks the tag line of one online Asperger support group: ''Is ANYONE
 really 'normal?' ''

 Discovery
 Finding Reason For Social Gaffes

 In recent years, a growing awareness about autism has led to a sharp
 increase in children receiving special services for their autism
 disorders. But for many adults who came before them, the process of
 discovering the condition has been haphazard.

 Mr. Miller, a senior academic librarian at the University of Wisconsin,
 Milwaukee, had searched for years for an explanation for what he saw as
 a personal failing, at one point buying stacks of self-help books. Many
 others sink into depression, their conditions misdiagnosed, or struggle
 without any help.

 Now, autism centers intended for children are being flooded with adults
 who suspect they have Asperger's. Since the condition runs in families,
 psychologists treating autistic children are often the ones diagnosing
 it in parents or relatives.

 Often the new diagnoses involve people who for years have been deemed
 rude, clueless or just plain weird because of their blunt comments or
 all-too-personal disclosures. They typically have a penchant for
 accuracy and a hard-wired dislike for the disruption of routine.

 Unusually sensitive to light, touch and noise, some shrink from
 handshakes and hugs. Humor, which so often depends on tone of voice and
 familiarity with social customs, can be hard for them to comprehend.
 Although many have talents like memory for detail and an ability to
 focus intently for long periods, Aspies often end up underemployed and
 lonely. Unlike more severely impaired autistics, they often crave
 social intimacy, and they are acutely aware of their inability to get
 it.

 Those with the condition often develop a passion for a narrow field
 that drives them to excel in it, but fail to realize when they are
 driving others crazy by talking about it. And they are reflexively
 honest, a trait that can be refreshing -- or not.

 On a recent afternoon at the Center for Brain Health at New York
 University, Louise Kavaldo, 57, who received a diagnosis of Asperger's
 last month, prepared to take some cognitive tests.

 ''Do you think my shirt is too tight?'' she asked Isabel Dziobek, the
 researcher.

 ''No,'' Ms. Dziobek replied. ''I like the way the green goes with your
 hat.''

 ''Well I think your shirt is too tight,'' replied Ms. Kavaldo, who has
 a B.A. in sociology and works in early childhood education. ''I think
 it's unprofessional.''

 Researchers say autism spectrum disorders are a result of a combination
 of perhaps 10 to 20 genes, plus environmental factors, that seem to
 cause the brain to exhibit less activity in its social and emotional
 centers. Unlike people with classic autism, which is often accompanied
 by mental retardation, those with Asperger's have normal language
 development and intelligence. First identified in 1946 by the Viennese
 physician Hans Asperger, the condition was little-known until it was
 added to the American psychiatric diagnostic manual in 1994. Only in
 the last few years have mental health professionals become widely aware
 of it.

 The degree to which someone is affected may correlate with how many of
 the autism genes he or she has, some researchers say. About one in 165
 people are thought to be on the autistic spectrum, although estimates
 vary.

 The recent spike in diagnoses of autism in people who are generally
 able to function in society has prompted some to suggest that it is an
 excuse for bad behavior or the latest clinical fad. But psychologists
 and researchers say they are simply better able to recognize the
 condition now. While many people may have a few of the traits and just
 one or two of the genes, to qualify for an Asperger's diagnosis they
 typically must have developed obsessive interests and social
 difficulties at an early age that now significantly impair their
 ability to function.

 Carl Pietruszka, 52, said that being found to have Asperger's had been
 a blow to a long-held fantasy. ''It's been my hope for years and years
 that if I keep working at it, I'll find a strategy that will fix
 things, that if I practice enough, it'll be O.K.,'' Mr. Pietruszka
 said. ''Now I know I'm working with Asperger's, which is going to be an
 ongoing thing. It'll get better, but it's not going to be O.K. That has
 me seriously bummed out.''

 Mr. Pietruszka, who was laid off from four engineering jobs over a
 decade, said colleagues had often ribbed him for being too serious and
 ''not getting it.''

 ''It doesn't make you feel good,'' he said. ''It festers.''

 Instead of looking for work with a company where he would have to
 navigate office politics again, he has set up his own business as a
 home inspector in Harleysville, Pa., where clients have complimented
 his thoroughness.

 Inspiration
 Trying to Learn Hidden Curriculum

 Pretending to be normal, even for a few hours, is mentally exhausting,
 many Aspies say. But for some, the diagnosis is an inspiration to
 master what autism experts call the hidden curriculum: social rules
 everyone knows but could never say how they learned.

 A class taught by Mary Cohen, a psychologist at the University of
 Pennsylvania's new clinic for adult social learning disorders, is
 crowded with people whose conditions are newly diagnosed. The subject
 at a recent session was basic conversation. As the class watched from
 behind a two-way mirror, pairs of students tried talking to each other
 without lapsing into silence.

 Then came the review: had it been a dialogue, or had someone gone on
 too long about the early history of Russia? Did they lean in? Eye
 contact, Dr. Cohen cautioned, should be regular but not ''like you're
 boring a hole through them.'' Moving the eyebrows can help.

 Gresham O'Malley, 33, a computer support technician, said he hoped the
 class might make it easier for him to find a girlfriend.

 But classes like Dr. Cohen's are few and far between. Mostly, parents,
 siblings and spouses are left to explain such everyday social rules as
 which urinal to select (preferably not the one next to another that is
 occupied) and why a prospective employer does not have to be told about
 a punctuality problem.

 At a support group for parents in Dix Hills, N.Y., the two-hour meeting
 runs late as more than two dozen participants trade notes about adult
 children who always had trouble making friends but now face more
 serious problems. After flubbing dozens of job interviews, many spend
 their days playing video games.

 ''Don't you get the advice, 'Give him a kick in the pants?' '' one
 father asks.

 ''Exactly,'' answers a mother. '' 'You're spoiling him.' ''

 ''Our relatives will say, 'He looks fine to me,' '' adds another
 parent. ''And he does look fine. That's not the point.''

 Some of the anger is directed at mental health professionals who as
 recently as two years ago failed to identify Asperger's when they saw
 it. But some parents also complain about the lack of tolerance for
 ''weird'' kids, and the weird adults they grow up to be.

 ''If my daughter was in a wheelchair, people would be opening doors for
 her,'' said Larry Berman, a salesman who attends a similar group in
 Philadelphia. ''Wouldn't it make a quantum difference if instead of it
 all being on our kids to flex to meet the rest of the world, the rest
 of the world would meet them halfway?''

 Aware that their missteps seem all the more shocking because they show
 no visible signs of disability, some are choosing to disclose their
 Asperger diagnosis in hopes of heading off social mishaps -- or because
 they are in the middle of one.

 When Eric Jorgensen, a programmer at Microsoft, confronted his boss's
 boss in a group meeting, his colleagues told him later that they were
 cringing, and he received a reprimand from his supervisor.

 ''I talked to my boss and said, 'This is an example where I need help,'
 '' said Mr. Jorgensen, who realized that he had Asperger's after his
 son's diagnosis of autism. Mr. Jorgensen's boss at the time, Ed Keith,
 had never heard of Asperger's. But he assigned a team member to form
 strategies with Mr. Jorgensen. In public meetings, they agreed, someone
 would throw a pen at him when he was going too far. Privately, they
 would tell him directly, rather than hint at it in ways he might not
 understand.

 ''They cared about me and I sensed that,'' Mr. Jorgensen said. It may
 have helped, too, that he is what Mr. Keith describes as ''one of the
 best guys that I've ever worked with'' at finding defects in the design
 of software. In the argument with their boss, Mr. Keith said, Mr.
 Jorgensen was clearly undiplomatic. ''But he was right.''

 Not everyone is finding such enlightened responses.

 When John Hatton, 40, of Boston, began to tell friends about his
 Asperger's diagnosis, they were skeptical.

 ''Almost everyone I contacted about this were either sort of perplexed
 or -- I don't want to say hostile,'' said Mr. Hatton, who said he had
 been fired from more than 26 jobs over the last two decades and now
 received federal disability assistance. ''They thought I had found an
 excuse or something.''

 Results
 Saving Marriages, Ending Others

 For troubled marriages, the diagnosis can be pivotal.

 One Los Angeles woman remembers the precise angle of the sun coming
 through the library window when she first read about Asperger's. She
 had wanted to leave her marriage for years but blamed herself for
 failing to make it work. When her husband refused to discuss whether
 his condition contributed to their problems, she said, she was able to
 leave without guilt.

 But for Janet and Eric Jorgensen, the diagnosis helped smooth out the
 rough edges. Ms. Jorgensen, attending a conference to learn more about
 her autistic son, said it was like ''a light coming on'' when she heard
 that adult family members were often given diagnoses only after a child
 had been identified as being on the autism spectrum.

 ''It just sort of hit me, 'That explains Eric,' '' she said.

 He still says things that are callous, at least on the surface.

 ''She'll say something about how terrible her clothes look,'' Mr.
 Jorgensen explains. ''I'll say, 'Yes, honey, those are terrible-looking
 clothes,' when really she's wanting some affirmation that her clothes
 don't look terrible.''

 At those moments, Ms. Jorgensen now tells her husband that he is acting
 like an ''ass burger,'' a running joke that defuses anger on both
 sides. But such exchanges have mostly disappeared because Ms. Jorgensen
 knows that she is unlikely to get what she wants that way.

 Learning to be more direct herself was not so horrible.

 ''I would just go change the clothes,'' she said. ''If I want
 affirmation I need to say, 'I'm feeling a little insecure, can you give
 me reassurance?' ''

 United by their newfound identity, Asperger adults, so used to being
 outcasts, are finding themselves part of an unlikely community. Through
 online and in-person support groups, many are for the first time
 sharing the pains and occasional pleasures of feeling, as one puts it,
 ''like extraterrestrials stranded on earth.''

 Emboldened by the strength of their numbers, they are also increasingly
 defying, or at least exploring, how to bend the social rules to which
 they have tried so hard to adapt.

 Some brag about their high scores on the ''autism quotient'' test,
 developed by Cambridge University as a measure of autism in adults.
 ''What's your 'Rain Man' talent?'' asked a recent subject line on an
 Aspie e-mail discussion list, referring to the movie starring Dustin
 Hoffman as an autistic savant. Answers included perfect memory for
 phone numbers and ''annoying people by asking awkward questions.''

 At a recent meeting of the Manhattan adult support group, a woman
 explained that she ''just wanted to see if I fit in the group.''

 A longtime member replied, ''None of us fit in with the group.''

 Neurotypical friends had been invited to serve as ''expert'' panelists
 to field questions on the evening's topic: flirting. But the best
 advice came from the Aspies.

 ''I find that sometimes shutting up and just not talking often makes
 them think you're a good listener when in fact you're just not
 talking,'' said one participant.

 Michael J. Carly, the group's leader, suggested: ''How about, 'Hi, I'm
 Michael. I really stink at flirting but would you like to go for a walk
 to the library or something?' ''

 The next generation of Asperger's adults may already be benefiting from
 an earlier diagnosis. After the condition was diagnosed in her son
 Jared at age 12, Nancy Johnson of Edmonds, Wash., was able to persuade
 his public school to provide a full-time aide who coached him on social
 skills for the next four years. Ms. Johnson learned how to rid Jared of
 some of his behavioral quirks, like his tendency to walk over to other
 tables in restaurants to get a better look at the food.

 Ignoring his mother's concerns about his special interest (''I wouldn't
 have picked lizards,'' she says), Jared, now 19, has his path to
 becoming a renowned herpetologist all mapped out. After a rough time in
 middle school, where he says he finally learned the social consequences
 of picking his nose in public, he describes himself as ''practically
 popular.''

 ''It does seem like people with Asperger's, once they click, have a lot
 of advantages in life,'' Jared said. ''It's like we stay tadpoles for
 longer, but once we're ready, we're no less of a frog.''

 -~----------~----~----~----~------~----~------~--~---
AMY HARMON:
FINDING OUT: Adults and Autism; An Answer, but Not a Cure, for a Social Disorder
NY Times 29.4.2004